Ihmisiä, jotka eivät jätä minua rauhaan

Viikot eivät ole veljeksiä. 

Olen törmännyt ihmisiin ja ajatuksiin, jotka eivät jätä minua rauhaan. 

Eivät sitten millään.

"Miten tämä nyt näin?"

Varhain arkimaamuna puhelimeni soi. Vastaan. Linjan toisessa päässä on hiljaista. Pitkään.

Huhuilen ja toistelen puhelimeen nimeäni. 

Hetken kuluttua kuulen varovaisen ja aran äänen. "Miten tämä nyt näin tuli. Kyllä minä laitoin oikean numeron", ääni sanoo ja jatkaa: "Valitsin neljäsattaa ja sitten minä otin yhdeksän, kaksi, kolme..."

Kuuntelen selostuksen, ja totean: "Senhän vuoksi puhelu ohjautui minulle, rouva hyvä, kun numerot eivät olleet lainkaan niitä, mitä piti. Olette soittaneet väärään numeroon."

Linjan takana on jälleen hiljaista. Huhuilen haloota toistamiseen, ja kuuntelen tyhjää linjaa. 

Pyydän, että soittaja näppäilee uudelleen haluamansa numerot, ja kerron, että suljen linjan. 

"Hyvää päivänjatkoa!", toivotan vielä. Linjan päässä on yhä syvä hiljaisuus.

Puhelun jälkeen tuijotan kaaottista työpöytääni ja kesken jäänyttä tekstiäni läppärilläni, ja mietin, kuka ja missä soittaja on. 

Mitä hän tekee, miten hän istuu (tai seisoo), kenelle hän yrittää soittaa - ja miksi. 

Vai muistaako hän sitä edes itsekään?

 

Pimeä tie kotiin

Pari päivää myöhemmin.

Kiinnitän jo kaukaa huomioni autoon, joka on pysäköity kaupan ulko-oven eteen. Se on pysäköity sillä tavalla suoraan-suoraan, aivan siis oven ulkopuolelle.

Oven edessä vanha herra nojaa ostoskärryihin ja katselee epätoivoisena ympärilleen. Kärryissä on kaksi muovikassillista ruokaa.

Ulko-oven edessä herra tokaisee minulle: "Laittaisitko puolestani ostokseni autoon?" ja osoittaa avaimellaan ulko-oven vieressä olevaa autoaan. 

Kysymys ei oikeasti ole kysymys. Se on pyyntö, oikeastaan käsky.

"Toki", vastaan ja tartun automaattisesti takaluukkuun, mutta herra ärjähtää: "Ei sinne. Takapenkille. Avaa ovi. Ta-ka-pen-kil-le."

Toimin käskystä. 

Kuin pahoitellen herra kysyy, haluanko ottaa hänen ostoskärrynsä omia ostoksiani varten. Sanon, että en tarvitse. "Mutta palautan kärryt puolestanne."

Herra mutisee ja kävelee hitaasti, auton kyljestä kaksin käsin kiinni pitäen. 

Kysyn, voinko auttaa. "Ei tarvitse", hän vastaa. "Mutta uudet lonkat minä tarvitsisin."

Avaan etuoven. Näen, kuljettajan penkki on vedetty niin taakse kuin sen vain voi. Mietin, kuinka kenenkään jalat voivat ulottua penkiltä enää polkimille asti.

Pelkääjän paikalla odottaa kainalosauva.

"Olette te sitkeä sissi", sanon ja lyön herralle oven kiinni.

Vielä kaupassa maito- ja rahkakaappien edessä pohdin, missä vanha herra asuu, ja kuinka hän löytää autollaan pimeässä perille asti ajamatta kenenkään päälle.

Ja kuka kantaa hänen ostoskassinsa autosta sisälle? Tai purkaa ostokset? Ketä hän silloin käskyttää? 

Jos hän vain selviää kotiin.

"Elämä ei vie 
näitä hetkiä"

Jälleen jokunen päivä myöhemmin istun täyteen varatussa teatterikatsomossa.

Katselen ympärilleni ja mietin, kuinka merkillisen kotoisalta olotila voikaan tuntua, kun katsojien keski-ikä lähentelee silmämääräisesti 70 ikävuotta.

Kun Eeva Kilven ja Anna-Riikka Carlsonin ystävyyteen perustuva kirja Nämä juhlat jatkuvat vielä ilmestyi, olin vaikuttunut.

Minua kosketti kahta eri ikäpolvea edustavan naisen työn kautta syttynyt ystävyys ja Carlsonin tapa kuvailla sitä.

Nyt kirjan dramatisointi on nähtävillä Kansallisteatterissa (hieman ehkä toisenlaisena kuin etukäteen odotin, mutta kelpoversiona kuitenkin).

"Joskus käy niin, että kun ihmiset kohtaavat, he jäävät toisiinsa heti eivätkä katoa toisiltaan koskaan. Sinä jäit minuun näin", Carlson kirjoittaa kirjassaan.

Ja toisaalla kirjassa Eeva Kilpi vastaa: "Elämä on liian lyhyt." 

Ja toisaalla hän myös jatkaa, että niin kauan, kun olemme toinen toisillemme, "elämä ei vie näitä hetkiä" meiltä.

Sellaisia päiviä täällä on eletty.