Se vyöryi päälleni kuin hyökyaalto: luonnon valloittava piittaamattomuus vallitsevasta olotilasta.

Kevään kakofonia.

Räkättirastaat tekivät syöksylaskuja pääni yllä ja huusivat kovaan ääneen: Hei, sinä koikkelehtija siellä, pysähdy hetkeksi ja katso tänne. On kevät!

Ja todellakin. Muutamassa päivässä oli tullut niin vahva uuden elämän tuntu, että korviin ja silmiin lähes sattui.

Räkättirastaat olivat saapuneet, voikukat nostelivat päätään nuupahtaneiden leskenlehtien keskellä, ja kimalainen etsi mettä.

Joutsenet pitivät järven toisella puolella omaa elämäänsä, västäräkit hyppelivat mättäältä mättäälle, ja koivu työnsi esiin ensimmäisiä kunnon lehtiään.

Siis l-e-h-t-i-ä-ä-n.

Elettiin kuitenkin vasta huhtikuun päivää numero 23.

Maailma matkaa radallaan

Katselin kevään kakofoniaa juoksulenkilläni ja mietin, että näinhän se nyt vain menee. Luonto ei piittaa. Se elää omaa elämäänsä.

Myrskyn jälkeen tulee uusi aamu, ja talven jälkeen koittaa aina kevät. Joku huomaa sen, suurin osa ilmeisesti ei.

Ihmiset kompastelevat omaan mahdottomuuteensa, mutta maailma jatkaa matkaansa omalla radallaan ja välittää vähät meidän suruista, tuskista tai huolenaiheistamme.

Toisaalta onneksi.

Se on samalla meidän siunaus, meidän onni.

Korona-ajan kummajainen

No, on tapahtunut muutakin muutamaksi viikoksi vaivihkaa venähtäneen blogitauon aikana.

Olen paljastunut korona-ajan kummajaiseksi.

Kun muut ovat painineet ylenpalttisen ylimääräisen vapaa-ajan kanssa, ja järjestelleet kotinsa lattiasta kattoon jääkaapin ja pakastimen sulattamisesta aina vaatehuoneen roinamäärän karsimiseen saakka, katsoneet sen jälkeen Netflixin tyhjäksi ja haikailevat nyt lomalle reissuun, kun se on jälleen mahdollista, minä kääntelen päätäni oikealle ja vasemmalle ja ihmettelen, mistä näitä kaikkia oikein singahtelee.

Siis niinku mitä täällä oikein tapahtuu. Kertokaa!

Pitäisikö minun tietää jostain hieman enemmän?

Olenko missannut jossain jonkin jonon, jossa sitkeästi seisomalla on saanut niin paljon ylimääräistä aikaa, että on vaikea keksiä, mitä sillä tekisi?

Sillä minä en tiedä siitä kaikesta vielä yhtään mitään.

Jurnutan samoja arkisia latujani päivästä toiseen, ja odotan, koska se vapaa-ajan yletön vyöry ulottuu minullekin asti.

Ei minulla kiire ole ollut, vaikka monet tekemiseni ovat parin viime viikon aikana vieneet aikani niin tehokkaasti, etten ole ehtinyt edes tänne blogiin asti.

Mutta on vain ollut niin paljon kaikkea arkista tekemistä.

Muiden poikkeusaika on minun normini

Kunnes tajuan, että tämä on korona-ajan oppini numero yksi: muiden poikkeusaika on minun normini.

Minulle ei ole olemassa mitään poikkeusaikaa. On vain aikaa, joka kuluu samoin kuin aina ennenkin.

Tai no, ainakin melkein samoin.

Nyt kun sali on kiinni, saan pitää tarkasti varani, että löydän itseni vähintään kaksi kertaa viikossa juoksemasta. Jos olisi normiaika, en juoksisi. En ainakaan yhtä paljon kuin nyt.

Enkä todellakaan leipoisi.

Tai käyttäisi lauantai-illasta monta tuntia antikvariaattien verkkokauppojen selaamiseen ja tekisi pitkän jahtaamisen jälkeen kauan aikaa sitten loppuunmyytyä kirjalöytöä.

Tai jättäisi sormeani ulko-oven väliin tavalla, jonka ei pitäisi olla koskaan, missään olosuhteissa mahdollista.

Mutta sitten muistan, että ai niin: nythän onkin poikkeusaika.

Silloin senkin, jonka ei pitänyt olla mahdollista elämässäni, näköjään on.

Tuusulanjärvi, poikkeusaika, Rouva Sana