Oikeasti valmistautumiseen ei menisi kuin vajaat kymmenen minuuttia. Maksimissaan vartti.

Pikainen välipala kurkusta alas, kamat päälle ja ulos.

Minä saan kulumaan siihen pahimmillaan lähes tunnin. Lähdenkö vai enkö lähde.

Jos nyt en sittenkään lähtisi vaan jäisin sohvalle.

Vaatteiden vaihdon jälkeen mietin huolella ja pitkään, mitä kaapista löytyvää yhtä ruisleipää söisin juuri tänään (sitä yhtä ja samaa) ja mitä laittaisin sen päälle (aina sitä samaa, joskus rebelimpinä hetkinä ehkä kinkkua).

Mutta miettiä pitää.

Välipalan jälkeen tuijotan eteisessä lenkkereideni kuntoa ja solmin hartaasti niiden nauhoja.

Sillä lailla superhitaasti, lähes hidastetusti. Sillä jos vaikka tulisi jotain, joka voisi keskeyttää lähtöni.

Lopulta istun vermeissäni lähtövalmiina, mutta en ota vieläkään yhtään askelta. Sen sijaan selaan Spotifyn soittolistoja ja aistin, millä tuulella olen tänään.

Aistiminen on tärkeää. Se vaikuttaa soittolistan valintaan. Soittolistan täytyy sopia päivään tai juoksemisesta ei tule mitään.

Niin paljon valintoja, niin paljon päätöksiä.

Ja niin on saattanut kulua tunti siitä, kun ensimmäisen kerran tuumasin, että lähdenpäs tänään juoksulenkille.

Sillä jos voit siirtää vastenmielisen asian vaikka vain hetken myöhemmäksi, siirrä se myöhemmäksi.

Ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa

En tiedä, mitä mieltä sinä liikunnasta olet, mutta minä oivalsin vuosia sitten, että jos kuuntelisin vain omaa tyytyväistä minääni, en tekisi oman liikkumiseni eteen mitään.

En siis y-h-t-ä-ä-n mitään.

Liikunta ja juokseminen on ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa.

Se on maailman vastenmielisintä puuhaa, jota ihminen voi tehdä ja samalla jotain, jonka kaltaisia kicksejä ei vain saa oikeastaan mistään.

Anna Perho puhui kerran eräässä kolumnissaan omista liikuntaharrastuksistaan. En löydä sitä enää mistään. Hän sanoi siinä kuitenkin saman, jonka jo kokemuksesta tiesin: liikunta on oikeasti epämukavaa ja tylsää.

Hän, joka väittää muuta, valehtelee.

Tuntui lohdulliselta, että joku sanoitti asian puolestani.

Kolumnin jälkeen tajusin, että on paljon helpompi jättäytyä kotisohvalle tai unohtua liikuntavermeissään eteiseen kuin tempaista itsensä aidosti ylös liikkeelle.

Liikkeelle lähtö on kympin arvoinen suoritus. Ei se, mitä urheilukello suorituksen aikana näyttää.

Sillä mieli tykkää oikeasti rennommasta. Mitä tässä nyt pingottamaan, valmiissa maailmassa. Ehtiihän sitä liikkeelle vaikka huomennakin.

Spookia mukavuudenhaluisen rouvan elämässä

Komppaan!

Minustakin olisi oikeasti mukavampaa selata somea tunti päivässä pidempään. Siis ihan oikeasti.

Nyt en edes kaunistele. En ole yhtään himojuoksija, vaikka saatan ehkä joskus erehtyä antamaan sellaisen vaikutuksen.

Mutta vaikka lähteminen tekeekin välillä ihan supertiukkaa ja olisin valmis ottamaan minkä tahansa tekosyyn vastaan, että minun ei tarvitsisi juosta tai astua liikunnan vuoksi talon ulkopuolelle, monta kertaa viikossa silti lähden.

Ja se se vasta spookia ja omituista meikeläisen elämässä onkin.

Yksi vastaus liikkumiseni säännöllisyyteen ja kompastuskivien yli hyppimiseen löytyi, kun päätin, että en kuuntele itseäni ennen lähtöä vaan vasta palaamiseni jälkeen.

Sanoipa mieleni ennen lähtöä mitä tahansa, minä siis vain lähden - vaikka tunnin venymisen ja vanumisen kautta - ja teen johtopäätökseni vasta liikuntasuoritteen lopuksi.

Jos oloni on silloin yhtä etova, annan itselleni luvan lopettaa.

En lähde yhdelle ainoalle juoksulenkille enää, jos mieli palatessani huutaa, että olipa muuten maailman typerin temppu. Siitä ei aiheutunut muuta kuin pelkkää synkkää ja ikävää.

Mutta sitä hetkeä ei ole vielä tullut.

Lupaan kertoa, jos se tulee.
Jälkikirjoitus:

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että olen parin viimeisen vuoden aikana juossut huomattavasti aikaisempaa vähemmän ja olen rehkinyt salilla toiminnallisilla liikuntatunneilla juoksemista enemmän. Nyt, kun sali on ollut kiinni, olen löytänyt (eli siis raivannut...) juoksemisen arkeeni uudelleen.

Viime sunnuntainen juoksuni ja sen jälkeinen euforian tunne oli petollinen. Se sokaisi minut. Erehdyin julkisesti ilmoittautumaan ensi lauantaina 9.5. toteutettavalle virtuaalikympille: 10 kilometrin juoksulenkille omalta kotisohv... hups, siis kotiovelta.

Alkoi aidosti jännittää, kuinka tämän rouvan käy.

Lohduttaisi, jos tietäisi, että virtuaalimaailmassa on samaan aikaan myös muita yhtä pähkähulluja liikkujia. Oletko mukana?

Jutun kuvat on ikuistettu kevään aikana juoksulenkeillä, 
kuinkas muutenkaan. 
Samoissa maisemissa ainakin yritän toteuttaa 
euforiapöhinöissäni antamani kympin lupauksen.