Hyvästi elokuu. Olet kalenterissani kuukausista eräs lempparein, mutta tänä vuonna sinua ei tule kyllä yhtään ikävä.

So long ja good bye vain! 

Joudat eletyn elämän ja ei-niin-mukavien-muistojen joukkoon, ja saat unohtua sinne.  En jää sinua kaipaamaan.

Elokuu oli valtaosin syvällisemmän itsetutkistelun aikaa. Ei tehnyt mieli tehdä mitään. Ei edes kirjoittaa.

En kiellä: uin aika syvissä vesissä oman pääni sisällä. Syyt moiselle voit halutessasi kerrata täältä. 

Meillähän ei julkisesti surra tai valiteta (prkl)

Syvissä vesissä uiminen ei välttämättä ole aina huono asia. En ole koskaan pitänyt sitä vain negatiivisena. 

Tein kuukauden aikana useita havaintoja, ja mieleeni muistui monia muistoja. Kuten vaikka seuraava:

Olin taannoin töissä työpaikalla, jonka työntekijöistä suuri osa voi sillä hetkellä enemmän ja vähemmän huonosti. Niin minäkin; ilo oli kadoksissa työn tekemisestä.

Kenelläkään ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa omaan työhönsä, tulevaisuus näyttäytyi näköalattomana, ja väki turhautui - ja uupui.

Kerran erään koko työpaikan yhteisen tilaisuuden jälkeen yksi työkavereistani puhkesi vuolaaseen itkuun. Hän ei enää jaksanut. Hän vain romahti. 

Siinä noin vain, meidän kaikkien keskellä.

Moni kollegoistani tunsi häntä kohtaan myötätuntoa, minä muiden mukana, ja osoitimme tukemme hänelle.

Tietenkin.

Oli helppo samastua hänen tunteisiinsa. Ei hän syyttä ollut allapäin. Olisin voinut itkeä hänen kanssaan, jos olisi itkettänyt.

Mutta mitä teki hänen oma esimiehensä.

Hän seisoi vieressä, katseli hetken aikaa työkaverini itkua, tokaisi: "Kokoa nyt hyvän tähden itsesi. Työpaikalla ei itketä", kääntyi kannoillaan ja veti työhuoneensa oven kiinni.

Olin tilanteessa sivustakokija, mutta muistan yhä tunteen, jonka kohtaus minussa herätti. 

Esimiehen viesti alaiselleen oli: oletpa miten uupunut tai masentunut tahansa, tunteita ei näytetä julkisesti (perkele). Vihan ja surun tunteet kuuluvat kotiin neljän seinän sisälle yksin märehdittäväksi.

(Vasta paljon tapahtuneen jälkeen ymmärsin, että ehkä esimies myös kaipasi tilanteessa jotakin. Kadehti jotain, joka työkaverillani oli, mutta hänellä ei? Taitoa olla aidosti ihmisenä läsnä? Kykyä käsitellä vaikeita tunteita? Myötätuntoa, jonka työkaverini sai, mutta hän ei?)

Muistosta on nyt jo hyvän matkaa aikaa, mutta tajusin, miksi se kumpusi mieleeni.

Tilanteessa on paljon samaa kuin tässä korona-ajassa: mahdottomuus vaikuttaa omiin asioihin, tietynlainen näköalattomuus ja luottamuksen puute tulevaisuuteen, väsymys, uupumus, joillakin jopa suoranainen suru ja masennus.

Tunnesuoraan kuuluvat kaikki värit ilosta suruun

Edellinen blogikirjoitukseni herätti vuolaan palauteryöpyn. En ole saanut tarinoistani hetkeen niin paljon henkilökohtaisia kommentteja ja havaintoja niin monta eri kanavaa pitkin. 

Vaikka en ole hetkeen blogannut, en ole ollut hiljaa. Olen jutellut ja keskustellut. 

Olen kaikista palautteista aidosti otettu. Myös niistä kaikkein kriittisimmistä, jotka nekin oli minulle rakentavasti osoitettu ja johtivat jatkokeskusteluihin.

Iso kiitos kaikista!

Saamani palautteet voi jakaa karkeasti puoliksi. 

Toinen puoli kommentoijista koki saaneensa sanat omille tunteilleen ja samassa veneessä seilaamiselleen, ja kiitti blogin kautta saamastaan vertaistuesta (kiitos siis myös teille julkisesti keskusteluun osallistuneille). 

Moni sanoi energisoituneensa ihan toisella tavalla sen jälkeen, kun henkilökohtaisista tunteista tuli kollektiivisia, yhteisiä. Myötätunto lohdutti ja antoi voimaa. 

Toinen puoli kommentoijista ei ymmärtänyt kirjoitustani ja siinä kuvaamaani tilannetta oikeastaan lainkaan. Aavistuksen karrikoidusti ja provosoivasti kiteytettynä heidän kantansa oli: hyväksy tilanne ja ole rouva hiljaa, äläkä nyt ainakaan valita.

Yksin on meidän surumme ja murheemme täällä kannettava.

Mietin, että oikeastiko? 2020-luvulla? Että meidän elämäämmekö kuuluvat vain ilon ja onnen tunteet, ja vain ne on lupa jakaa julkisesti (jos niitäkään)? 

Missä on tunnesuoran toinen puolikas: suru, murhe, joskus jopa suoranainen viha, joita me kaikki aika ajoin elämässämme tunnemme?

Ei ole yhtä tunnetta ilman toista. Sillä elämä vain nyt on.

Myötätunto on kateuden vastakohta

En uskalla väittää, että tämä ikävämpien tunteiden taka-alalle siirtämisen pakko olisi vain digiajan ja sosiaalisen median aikakauden (tai koronan) nostattama ilmiö.

Päinvastoin.

Me suomalaiset taidamme olla kuuluisia siitä, kuinka olemme oppineet kautta historian piilottamaan surumme ja murheemme neljän seinän sisälle ja käsittelemään tunteemme yksin. 

Selkärankamme ydintä on, että iloa, onnea ja onnistumista ei meillä Suomessa todellakaan saa näyttää, mutta ei saa kyllä surua ja murhettakaan.

Luulisi, että suomalainen olisi 2000-luvulla saavuttaessa oppinut jo jotain.

- Se on se kateus, sanoi eräs ystäväni, kun keskustelimme aiheesta. 

Mietin aluksi, miten niin kateus. Surun ja murheen kohdallako? Kunnes oivalsin.

Kateuden vastakohta, tai vastalääke, on myötätunto. Se on taitoa eläytyä toisen tunteisiin - niin hyvässä kuin välillä ikävässäkin. Niihinkin, jotka eivät ole itselle juuri sillä hetkellä ajankohtaisia.

Kateus aiheuttaa myötätunnon puutetta. 

Jotain samaa, jonkinlaista myötätunnon perään kuuluttamista, oli toisen ystäväni ajatuksissa, kun hän totesi yhteiskuntamme muuttuneen yhä vain ilkeämmäksi.

Jonka keskiössä on vain jokaisen oma napa. Korona-aika on vain vauhdittanut sitä. 

Ystäväni sanoi, että hän ei pian enää tunnista maailmaa, jossa elämme.

Ei mitään niin ikävää, ettei jotain hyvää

- Nå, sådant är livet, olisivat lapsuudenystäväni sanoneet tähän kotihuudeillani.

Ja niin sanon nyt minäkin, ja toivotan syyskuun tervetulleeksi monta uutta ajatusta ja ideaakin rikkaampana. Kyllä se taas tästä. 

Eilistä ei enää tule (onneksi), ja huominen on vasta huomenna. Siksi on vain tämä hetki, ja vain se merkitsee.

Eikä ole koskaan mitään niin ikävää, ettei ole jotain hyvääkin. Kuten ehkä huomaat, ei täällä päässä nyt ihan apaattisena ole koko elokuuta istuttu. 

Blogi on saanut hiljaisina hetkinä uuden ilmeen. 

Mitä mieltä olet? Tykkäätkö?

Eräänlaisia jatkostooreja tarinalle ovat edeltävistä tämä juttu ja seuraavista tämä juttu. Lue, jos olet kiinnostunut!