No niin, näin on jälleen uusi kalenterilehti kääntynyt. 

On vuosi 2026.

En välitä niin ajan kulumisesta.

Muistatko, kun joskus aika mateli ja vuodet kituivat (se oli ainakin omassa elämässäni aikaa, jolloin kuuntelin repeatilla Rainbowin I surrender -biisiä ja löin päätäni turhautuneena ikkunaan.)

Ajan kuluminen nyt tarkoittaa sitä, että sekoan yhä vahvemmin laskuissani (muun muassa) siinä, minkä ikäinen olen. 

Enkä fanita sitä yhtään. 

Siis kumpaakaan: en ajan kulumista ja laskuissani sekoamista.

Aika juoksee ja maailma muuttuu,  mutta minä en (tai näin haluan itse uskoa). En tahdo enää muistaa, minkä ikäinen olen.

(Sitä paitsi oli taannoin aika hauska yllätys, kun omien synttäreideni alla muistin ikäni vuodella väärin - oli sitten mukava pari viikkoa syntymäpäiväni jälkeen nuorentua vuodella... Sopi minulle oikein hyvin.)

Ehkä loppuminen ja alkaminen
tapahtuvat samaan aikaan

Mutta nyt tuntuu kuin mannerlaatat olisivat vähitellen liikahtelemassa uuteen asentoon. Pitkä, pimeä, kauan kestänyt synkkäkin kausi on vähitellen päättymässä. 

Toivottavasti.

Siihen yhtälöön ajan kuluminen ja vuoden vaihtuminen sopii hyvin. 

Kuten suosikkikirjailijani Joel Haahtela kirjassaan Marinjan rakkaus kirjoittaa:

"Ehkä alkaminen ja loppuminen tapahtuivat samaan aikaan, kulkivat pitkään rinnatusten kuin väsymätön kilpajuoksija."

Juuri siltä minusta on viime ajat todellakin tuntunut. 

Ehkä vanhan loppuminen ja uuden alkaminen on tapahtunut samaan aikaan.

Kun jokin tyhjiö täyttyy

Jotain mielenkiintoista on myös siinä, että kun antaa ajan soljua ja virrata paineetta ilman ennakko-odotuksia tai -ajatuksia, syntyy tilaa uudelle.

Siis - 

Toisin kuin lukuisina uusina vuosina aiemmin, nyt vuodenvaihde oli minulle täydellisen yhdentekevä.

Ja tsadaa: kulunut uusivuosi oli paras ja mukavin vuosiin.

Ja toisin kuin olin vuosikaudet hokenut karttavani tiettyjä lomia vain ja ainoastaan sen vuoksi, että kohteissa on hiljaista ja hidasta, tällä lomallani päätin lomailla juuri sellaisessa "ei koskaan, ikinä" -paikassa.

Yllätin siinä monet, itseni mukaan lukien.

Ja loma oli nykyisessä elämäntilanteessani paras... no, vuosiin.

Olen kirjoittanut tästä samasta joskus aiemminkin. 

"Asioita tapahtuu, koska päästämme ohjaksista irti. Tapahtumat saavat silloin alkunsa siitä, kun jokin elämän tyhjiö täyttyy."

Vähänpä olen vain itse muistanut omia ajatuksiani. Olen nähnyt vuosikaudet vain mustan, pimeän ja ikävän, osin aiheesta.

Pelkkää onnellista joutilaisuutta

Olen ollut kuluneena jouluntienoolla etuoikeutettu. Minulla oli niin pitkä joulutauko, ettei ole tosikaan. 

Paitsi, että se on. 

Tauko oli jotain ainutlaatuista. Olen kiitollinen työnantajalleni sen mahdollistamisesta.

Pitkä breikki oikeastaan kaikesta mahdollisti etäisyyden ottamisen myös omaan elämääni. 

Ajauduin jonkinlaiseen joutilaisuuden tyyssijaan, sellaiseen, jossa en ollut pitkään toviin.

Osittain olin tyyssijassani henkisesti, osittain myös konkreettisesti.

Kun viikon ajan ympärilläsi on lämpöä, rakkaita ihmisiä, kasa kirjoja, mahdollisuus kirjoittaa juuri silloin kun lystättää sekä terveet jalat, jotka jaksavat kävelyttää sinua autiota hiekkarantaa päivästä toiseen edestakaisin (ja välillä vieressä täysi skumppalasi), - eikä sitten yhtään mitäään muuta -, sitä huomaa, että hyvään elämään ei tarvita hokkuspokkus-sirkustemppuja.

Elämässäsi on kaikki.

Pelkkää onnellista joutilaisuutta, joka soljuu eteenpäin kevyesti kuin lempeä kesäpäivä.

Sellainen ajan virtaaaminen on aika chic.