Ihmeempiä kuulumisia

Rakas isäni kysyi aina ensimmäisenä tavatessaan (siis kenet vain): "Kuuluuko mitään ihmeempiä?" 

Kysymys oli enemmän retorinen.  Hän ei varsinkaan toivonut myöntävää vastausta.

Isäni teorian mukaan ihmeemmät kuulumiset tarkoittivat aina jotain... ikävää, huonoa, sellaista, jota ei tarvitsisi kenellekään kuulua. Siksi hän oli tyytyväinen, jos vastaus oli kieltävä tai se haihtui olemattomana ilmaan.

Parasta isäni mielestä oli se tavallinen, rehti arkinen arki, johon ihmeemmillä asioilla, tai niillä kuulumisilla, ei ollut sijaa.

****

Eräänä maaliskuu alun päivänä mr. Long Hair alkoi selittää kiivaasti motoroitujen sänkyjen etujen puolesta. "Katso nyt tätä!"

Tuijotin häntä ja sänkyä hetken sanattomana, kunnes totesin: "Aikaisintaan, jos oikea käteni amputoidaan."

Juniori (joka on jo aikuinen, toim. huom.) katsoi minua pitkään hiljaa ja kysyi vihaisena: "Mitä sinä tuolla tarkoitat?" (ja ymmärsin kysymyksen asettelusta, että se koski kättäni, ei motoroitua sänkyä...).

"No, sitä mitä sanoinkin", vastasin. "Meidän huusholliimme ainakaan minulle ei tule motoroitua sänkyä ennen kuin käteni amputoidaan."

Seurasi pitkä hiljaisuus. Motoroitu sänkykin hiljeni ja lakkasi liikkumasta.

"Voihan joskus niin siis käydä", tarkensin. "Mutta toivottavasti ei ihan lähiaikoina".

Keskustelu sängystä ja kädestä päättyi. Palasimme kotiin mukanani kallein koskaan ostamani tyyny.

****

Joskus voi käydä niin, että hektinen arki vie huomion pois itsestäsi.

Se tapahtuu juuri silloin, kun olisi kaikkein tärkeintä kuunnella, mitä sinulle kuuluu ja millaisia signaaleja kehosi ja mielesi sinulle lähettää.

Itsesi huomioimisesi sijaan keskityt siihen, mitä muille kuuluu ja miten töissä menee.

Kuulostaako tutulta?

Huomasin kehoni hiljaiset viestit, mutta vaiensin ne.

"Liike on lääke" hoin koko talven ajan, laskin päiviä kiireen helpottamiseen (typerää, mutta tein sitä siis ihan oikeasti...), ja painelin kuntosalilla eteenpäin entistäkin kiivaammin.

Tiesin etukäteen, että monessa liemessä marinoituni mieleni kestää monenlaisen myllytyksen, mutta jos jokin pettää, se on kroppa.

Ja niin minulle tuli kuukausi sitten täysi stoppi. Jouduin polkaisemaan täydestä vauhdista jarrun pohjaan.

Sinä iltana makasin salilla loppurentoutuksessa ja hiki täytti koko kroppani tuskasta, ei hyvän olon tunteesta. En pystynyt liikkumaan. Itketti.

Mielessäni oli vain yksi ainut ajatus: puuduttakaa kehoni, amputoikaa oikea käteni, tehkää minulle mitä vain, jotta pelastun polttavilta tuskiltani.

Kehomme on viisas. Se pysäyttää, jos mieli ja pää eivät ymmärrä sitä tehdä.

****

Kirjoitin taannoin naisista, joita ajattelen. Heistä jokaisella on vahva paikkansa elämässäni.

Olen kuluneen kuukauden aikana lukenut uudelleen Frida Kahlon elämänkertaa ja tutustunut hänen teostensa syntytarinoihin.

Vaikutun aina yhtä vahvasti Fridan omaa terveyttään kuvaavista teoksista. Samalla saan niistä outoa, selittämätöntä voimaa.

Katselin iltana eräänä Fridan Murtunut pylväs -omakuvaa vuodelta 1944 ja mietin, miten omituisella ajatuksen säikeellä ymmärsin jälleen kerran aavistuksen, mitä hän oli teosta tehdessään on miettinyt.

Pohdin myös sitä, miten Frida oli läpi elämänsä kaikesta kokemastaan huolimatta vahva. Hän oli sitä ihan loppuun asti.

"Toivon puu pysyy lujana", hän vahvisti ja rohkaisi itse itseään: sekä sanallisesti että taiteen keinoin.

Lopulta Frida kuitenkin kuihtui pois. Nykymittapuumme mukaan ihan liian varhain.

Jalan amputoinnin jälkeen, vuotta ennen menehtymistään, Frida kirjoitti päiväkirjaansa: "Mitä minä teen jaloilla, onhan minulla siivet lentää."

****

Niinpä niin isä, olit aivan oikeassa. Nyt on todellakin kuulunut niitä ihmeempiä. Ja kuulumiset ovat juuri sellaisia, joita kartoit.

Mutta jos olisit tässä tänään sanoisin, että valoa tunnelin päässä on. Seuraavalla kerralla ehkä jo vastaisin, että kaikki on ok; ei kuulu ihmeempiä. 

Enää. 

Kun sitä oikeaa kättänikään ei tarvinnut amputoida.