Rouva Sana, vapaalla

                                                 * Mainos/yhteistyössä: Keski-Uudenmaan Teatteri

Napakymppi. 

Syksyn parhain treffikomedia. 

Syksyn parhain näytelmä.

Keski-Uudenmaan Teatterin tuoretta kantaesitystä on kuvailtu tällaisin termein. 

Napakymppi on käsikirjoituksena tuore. Sen on kirjoittanut brittiläinen näytelmäkirjailija Peter Quilter vain vuosi sitten. Nyt sitä esitetään Keski-Uudellamaalla - ensimmäisenä Pohjoismaista.

Napakympin asetelma on pitkässä parisuhteessa monelle tuttu. Ollaan ollut aviossa 30 vuotta tai rapiat. Avioliitto on väjähtynyt - monellakin tapaa -, ja on päädytty perinteiseen ratkaisuun: avioeroon.

Mikä neuvoksi, kun kuitenkin polttelee.

Napakympissä Liisa (Anu Sinisalo) ja Matti (Seppo Halttunen) ovat siitä poikkeuksellisessa tilanteessa, että he ovat päätyneet eroon sulassa sovussa. Hieman oudonkin.

Niin sulassa, että he paitsi asuvat lähellä toinen toisiaan (vaikka lapsia ei ole), ja he törmäävät ja tapaavat jostain kumman oikusta säännöllisesti toisiaan - halusivatpa he sitä tai eivät.

Arkinen aihe on herkullinen

Tarinan aihe on kaikessa arkisuudessaan erittäin herkullinen. Silti Napakymppi ei oikein etene alkuasetelmaansa pidemmälle. Liisan ja Matin välinen jännite ei avaudu oikein missään vaiheessa.

Mitä tovin aikaa sitten eronneet Liisa ja Matti hakevat oikein toinen toisiltaan? Janottaako heitä vanha suola vai haluavatko he olla vain ystäviä? 

Miksi he ovat niin hyviä ystäviä, että he ajatuvat omilla treffeillään aina samoihin paikkoihin? 

Mikä on tarinan tavoite? Se, että vaihtamalla ei aina parane? Tai se, että nimenomaan kannattaa vaihtaa, kokeilla ainakin.

Vai se, että yhteistä elämää voi olla avioeron jälkeenkin? 

Napakymppi on erinomaisin näyttelijöin roolitettu. Lavalla nähdään upea Anu Sinisalo ja aina niin fanittamani Seppo Halttunen. He tekevät kelpotyötä. Ei käy moittiminen. 

Turkasessa määrässä pienempiä rooleja nähdään KUT:n estradeilta tuttu Anna-Leena Sipilä ja Jukka Rasila, jonka itse näen nyt teatterinäyttämöllä ensi kertaa (!!! ja vielä huutomerkki ja huutomerkki, sillä mietin, miten tämä voi olla mahdollista).

Myös he suorituvat runsaasta roolien kirjostaan mallikkaasti.

Rasilan viisi roolihahmot vaikuttavat

Mikä sitten mättää? 

Se, että saan vain muutamista näytelmän hahmoista jotain irti, vaikka kaikki pistävät parastaan (ja tekevät aidosti hyvää työtä).

Napakympissä minuun suurimman vaikutuksen tekee Rasila. Hän näyttelee viittä eri tavoin elämässään nyrjähtänyttä miestä, jotka etsivät itselleen onnea, ennen kaikkea parisuhdetta, mutta varmasti myös elämän tarkoitustakin onnistumatta siinä oikein.

Napakymppiä luonnehditaan parisuhdekomediaksi. Rasila ui roolihahmojensa omituisiin nahkoihin kuitenkin jotenkin niin herkällä ja koskettavalla tavalla, että katsomossa tätä rouvaa hänen hahmonsa eivät naurata vaan melkein itkettävät: liikutuksesta ja herkistymisestä.

Esimerkiksi Rasilan esittämässä kliseisessä, erittäin neuroepätyypillisessä Terossa ei ole kaikessa äidinpoikamaisuudessaan ja halussaan löytää ja kokea rakkautta mitään naurettavaa, vain ja ainoastaan paljon koskettavaa. 

Sama pätee myös Rasilan esittämään gansta-Kimmoon, tarjoilija-Petriin tai yhdyskuntapalvelua suorittavaan Villeenkin.

Kesäteatteriesitys pikkujouluksi

Napakympillä on kokonaisuudessaan hetkensä, ja myönnän: minäkin naurahtelin katsomossa paikoin.

Tarina sisältää kuitenkin myös niin paljon kliseitä alkoholinhuuruisista kohtaamisista ja jatkoista alkaen, että mietin, miksi, oi miksi.

Eikö parisuhdekomediaa voi kertoa millään muilla tarinankerronnan tavoilla.

Napakymppi on ammattilaisten työtä. Tarina vain ontuu. 

Napakymppi olisi toiminut ilmeisesti paremmin kesäteatteriesityksenä.

Tai ehkä täällä on nyt äänessä tiukalle viritetty keski-ikäinen kukkahatturouva, jonka odotukset pitkän avioliiton jälkimainingeissa elävän parin tarinalta ovat ihan jotain muuta.

Sillä totuuden nimessä on myös todettava: penkkirivini takaa aplodien jälkeen kuulin katsojilta myös  kehuja. Loistava näytelmä, kuulemma.

Hyvä sitten niin.

Lavastaja loistaa

keskisellä Uudellamaalla

Loppuun on annettava vielä yksi kiitos. Lavastaja Ia Ensterä tekee tänä syksynä Keski-Uudellamaalla nyt loistokasta työtä. 

Ensterä loistaa aiemmin marraskuussa ensi-iltansa saaneessa Idän pikajunan arvoituksen kekseliäässä lavastuksessa. Napakymppiin hän on luonut mielenkiintoisen visuaalisen maailman, joka katsojan silmään todellakin toimii.

Napakymppi Keski-Uudenmaan teatterissa 18.12.2025 asti. Lisätiedot ja liput: www.kut.fi.

* Rouva Sana näki esityksen kutsuvieraslipulla

(Kuvat: KUT/Tuomas Scholz)

                                                                     * Mainos/yhteistyössä: Järvenpään teatteri

Ai saakeli vie, mikä teatterikauden avaus. Ei tällaista voi, eikä kukaan edes halua suunnitella.

Kun Järvenpään teatterin Idän pikajunan arvoituksen viimeinen puolituntinen kutsuvierasennakkossa pyörähtää käyntiin, käytävällä helähtää kovaääninen palohälytys. 

Niin katsojat kuin näyttelijätkin tuijottavat epäuskoisena toinen toisiaan. 

Koko teatteri tyhjennetään ulos, kirjamellisesti marraskuun iltaan, omissa roolivaatteissaan olevat näyttelijät mukaan lukien.

Palokunnan tilojen tarkistuksen jälkeen yleisö pääsee palaamaan ja näytelmä saa jatkua.

Näyttelijät asettuvat tarkkaan niille sijoilleen, joihin he ennen hälytystä jäivät (paradoksaalista muuten sekin, että näyttämöllä hälytyksen hetkellä on lähes koko runsas näyttelijäkaarti). 

Ja näytelmä saatetaan loppuun aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

"Tämän esityksen muistan ikuisesti"

Ei ole ihmeellistä, että palohälytyksiä tulee, teattereissakin kesken esityksen, vaikka yleistä se ei toki liene. Järvenpäässä vastaavia tilanteita ei tiettävästi ole sattunut koskaan aiemmin.

Järvenpään teatterissa kutsuvierasennakon palohälytys oli väärä, eikä sitä aiheuttanut teatterissa käytetty savu. Sattuuhan niitä tilanteita, kun palohälytys vain nyt ykskas laukeaa.

Aihetta huoleen ei kutsuvierasennakossa siis aidosti ollut. Mutta tätä ei palohälytyksen aikana ja väen kiirehtiessä ulos voinut kukaan vielä tietää.

Jos tilanne oli poikkeuksellinen (ja ikimuistoinen) katsojille, oli se sitä taatusti myös näyttelijöille. He todennäköisesti muistavat tilanteen lopun ikää ja naureskelevat sille vielä joskus yhdessä.

"Joo, mä muistan! Se oli SE kutsuvierasennakko, kun palohälytys laukesi kesken esityksen vain puoli tuntia ennen esityksen päättymistä. Olihan meillä varsinainen murhamysteeri!"

Näin ratkotaan murhamysteeriä Hercule Poirotin johdolla. (Kuva: Alex Fränti/Järvenpään teatteri)

Jäätävää ammattitaitoa teatterilaisilta

Nostan illan käänteen esiin vain yhdestä syystä. 

Sain ilokseni istua katsomon eturivissä, enkä voinut olla seuraamatta, miten näyttelijät reagoivat aika tavalla poikkeukselliseen tilanteeseen. 

Poikkeuksellisia tilanteita voi, ja pitää, harjoitella, mutta tositilanteessa olosuhteet ovat aina toiset. Kuka hyytyy, kenen pasmat menevät sekaisin; kuka reagoi poikkeustilanteisiin milloin mitenkin.

Ihmisiähän me kaikki vain olemme.

Muistutan, että Järvenpään teatterissa kyseessä eivät ole teatterialan ammattilaiset. He eivät ole saaneet samanlaista koulutusta työhönsä kuin näyttelemisen ammattilaiset. Järvenpään teatteri on harrastajateatteri.

Tämä rouva olisi palohälytyksen jälkeen saattanut ryhtyä hyperventiloimaan, unohtaa loppunäytelmän osalta vuorosanani, tai vähintään kadottaa kohdan, johon näytelmä jäi ennen kovaäänisiä palokelloja - kollegojen vinkeistä huolimatta.

Mutta mitä tekee Idän pikajunan arvoituksen näyttelijät? 

He asettuvat näyttämölle, hengittävät syvään, pitävät lyhyen hiljaisen tauon ja... aloittavat, naps tuosta noin vain, tyynen rauhallisesti siitä, mihin he ennen palokellojen helähtämistä jäivät.

Kukaan ei enää muista, ei edes yleisössä, että hetkeä aiemmin värjöttelimme yhdessä marraskuun illassa.

Tilanne osoitti näyttelijöiltä jää-tä-vää ammattitaitoa. 

Ilmettyjä roolihahmoja

Illan tilanne tiivisti myös sen, millaisissa käsissä Dame Christien näytelmä Järvenpään teatterissa, jälleen kerran, on.

Monessa asiassa (harrastaja)teatterissa voidaan askeltaa vielä joten kuten sivuaskelin, mutta jos roolitus epäonnistuu, tilannetta on yleensä vaikea pelastaa.

Järvenpään teatterin Idän pikajunan arvoitus on roolituksen juhlaa. 

Monta kertaa katsomossa mietin, millä ihmeen oikulla piskuisesta kotikaupungistamme (ja ehkä hieman sen liepeiltä) on onnistuttu kaivelemaan persoonia, jotka ovat kuin ilmettyjä Idän pikajunan arkkityyppejä - myös sellaisia, joita en ainakaan itse ole onnistunut näyttämöllä vielä näkemään.

Ohessa muutamia roolihahmoja ja niiden esittäjiä ihan vain mainitakseni:

Kreivitär Andrenyi, Helmi Oja. Oja on roolissaan luonnonlahjakkuus. Aivan kuin hän ei edes näyttelisi vaan hengittäisi aitona krevittärenä Idän pikajunan ilmaa. Rakastin Ojan luomaa eteeristä, mutta topakkaa ja kaunista krevitärtä. Kreivitär on i-ha-na!

Helen Hubbard, Veera Uuttu. Uuttu on kuin aito (ja hauska!) jenkki. Rooli solahtaa hänelle kuin mittatyönä tehty nahkahansikas. Rakastin, häntäkin. Ou jeah.

Monsieur Bouc, Pertti Lehto. Lehdon persoonallinen tapa artikuloida istuu Boucin rooliin kuin nenä päähän. Lehto on intonaatiotaan myöten täydellinen nappivalinta omaan rooliinsa.

Samuel Ratchett, Jarmo Holttinen. Holttinen onnistuu luomaan rujosta roolihenkiöstään niin aidosti kolhon tyypin, että ostan hänen ikävänpuoleiset ajatuksensa välittömästi.

Konduktööri Michel, Tito Martinez. Martinez on pyörähdellyt teatterin esityksissä tasaisin väliajoin, mutta nyt tuntuu kuin hän loistaisi. Martinezin luoma hieman hömelömäinen konduktööri on kuin nakutettu rooliinsa.

Hercule Poirot, Jyri Pekonen. Viimeisenä, mutta ei yhtään vähäisempänä. Pekonen tekee Poirotina etsivän työn. Poirotin rooli ei ole helppo, monestakaan syystä. Mutta Pekonen on Poirot. Ehdottomasti.

Tahkolahti on teatterin ammattilainen

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Järvenpään teatterissa esitetään Agatha Christietä. Edellinen, Kun yksikään ei pelastunut, on vuodelta 2019.

Asiassa sormensa pelissä tuolloin oli Kalle Tahkolahdella, joka on ohjannut tämänkin näytelmän.

Olen oppinut, että kaikki mitä Tahkolahti näyttämölle käsiensä ja ajatustensa kautta kiikuttaa, on laatutyötä. 

Myös Agahtha Christiet ovat olleet napakymppejä. Niin on Idän pikajunan arvoituskin. 

Tahkolahti on teatterin ammattilainen. 

Tämän junamaailman ostan

On nostettava näyttömöltä esiin erikseen vielä kaksi huippukädenjälkeä.

Ia Ensterä on teatterialan lavastuksen ammattilainen, eikä yllätä, että hänen lavastuksensa on näytelmässä nyt huikea.

Idän pikajunan arvoituksen lavastus on sanalla sanoen oivaltava ja kaunis. Toimii, katsomoonkin asti.

Näytelmän puvuista vastaa Järvenpään teatterin luottopuvustaja Sinikka Zannoni. Hän on tehnyt nyt ilmiömäistä työtä. 

Zannonin yhdessä Ensterän luoman työn kanssa ostan pikajunaan istutetun 1930-luvun alun maailman täydellisesti. Enää puuttuisi vain jazz ja vieno holkkisavukkeen tuoksu ja savu. Mutta ne eivät taida kuulua Christien dekkareiden maailmaan.

Ei ole suuri yllätys, että Järvenpään teatterin Idän pikajunan arvoituksen kaikki vuoden 2025 esitykset ovat ensi-iltaviikolla loppuunmyytyjä. 

Tilaa esityksiin on alkuvuodesta 2026. Osta kipin kapin oma lippusi pian, ettet jää kokonaan ilman. 

Idän pikajunan arvoitus Järvenpään teatterissa 13.2.2026 asti.

Lisätiedot ja liput www.jarvenpaanteatteri.fi.

* Rouva Sana näki esityksen kutsuvieraslipulla

Idän pikajunassa on paikoin ruuhkaa. (Kuva: Alex Fränti/Järvenpään teatteri)

Havaintoja viime kuukausilta:

On toistuvasti maanantai. 

Yhtä nopeasti maanantain jälkeen on perjantai. Viikonloppu näiden päivien välissä on pelkkä pyrähdys. 

Sivun kääntäminen kuukausikalenterista unohtuu. Joku muu kääntää sivun, kun päivät ovat valuneet jo pitkälle. 

Onneksi kuitenkin kääntää. Muuten työ unohtuisi kokonaan. (Eikä seuraavana voi oikeasti olla vuorossa marraskuu...)

Nuokkumista
ja olemista

Televisiossa ikääntynyt mies kertoo, kuinka vuosi vuodelta vuodet sujahtavat ohi aiempaa nopeammin. 80-vuotiaana vuosi tuntuu enää yhdeltä pitkältä viikonlopulta.

Taidan ymmärtää, mistä hän puhuu. Paitsi, että odotan yhä hanakammin sitä pitkän viikonlopun tunnetta (en sitä, että vuodet kiitävät ohi).

Yhä useammin iltani kuluvat nuokkuessa ja ollessa. Palautuminen (kaikesta) vie aikaa. 

Unohdun Archie Bunker -tuoliini töistä palattuani. Istahdan tuoliin ruoan laittamisen välissä ja kun siivoan. Ennen samanlainen meno ei tullut kuuloonkaan. Se, mikä oli aloitettu, saatetaan kerralla loppuun. 

Ja nykyään todella istun Archie Bunker -tuoliini - en siis vain istahda -, kun palaan salilta. 

Silloin en liikahdakaan tuolista koko illan aikana, tai ehkä korkeintaan suihkuun ja nukkumaan.

Ähkimisen määrä 
kasvaa

Yhä harvinaisempia ovat ne yöt, jolloin näen aitoa, oikeasti mukavaa unta. Sen sijaan yöni täyttävät to do -listat, tekemättömät työt, bullet pointit ja työkalenteri.

Joko vuorotellen tai yhtä aikaa.

Ja ähkimiseni määrä: se on kasvanut lyhyessä ajassa huikaisevaan mittaluokkaan. 

Ähkäisen (tai paremmin: puuskahdan tai tuhahdan, sitä se eniten muistuttaa), kun istahdan Archie Bunker -tuolilleni ja ähkäisen, kun nousen samalta tuolilta ylös.

Ähkäisen, kun kumarrun kaivamaan kattilaa keittiön alakaapista tai tartun perunapussiin jääkaapin kylmälokerosta.

Sus siunaa, jos on mentävä polvilleen. Ylös noustessa on otettava vauhtia kaapin reunasta, ja silloinhan se vasta ähkäisyttääkin.

Mitä tästä kaikesta jää?

Aikajana on kiihtynyt. 

Huomaan sekä olemukseni että arkeni perusteella muistuttavani sitä television kahdeksankymppistä miestä, jonka päivät soljuvat yhä kiihtyvämmällä vauhdilla eteenpäin.

Ja mitä tästä kaikesta jää? 

Koholla olevia sykelukemia, aivosumua, ähinää ja kolotusta sekä läpileikkaavaa väsymyksen ja päivien mukana perässä pysymättömyyden tunnetta.

Eikö hyvässä iässä olevan rouvan arjen pitäisi olla joskus myös jotain muuta?

"Ei helvetti" -hetki
antaa suunnan

Helsingin Sanomat kirjoitti saksalaisnuorista, jotka pakenevat sapattivapaalle kesken työuran luomisen. 

Siis nuorista. Pa-ri-kymp-pi-sis-tä. Sapattivapaalla!

Alun perin Der Spiegelissä julkaistu artikkeli kertoo muun muassa 24-vuotiaasta Nicolasta, joka koki jokunen vuosi sitten "ei helvetti" -hetkensä.

"Ei helvetti" tarkoittaa tässä tapauksessa 10 vuoden virstanpylvästä omalla työuralla. 

Sen sijaan, että ansiokas työura olisi suomalaisen "työllä sinun pitää paikkasi ansaitseman" -mentaliteetin mukaisesti jokin meriitti, saksalaisnuoret ovat alkaneet pitää asiaa jotenkin hälyttävänä.

Viettää nyt alle kolmikymppisenä oman työuran 10-vuotista taivalta - ja vielä samassa työpaikassa.

Nicola havahtui, että hänellä menisi enää vain muutama vuosi ja hänellä olisi edessä oman työuran 10-vuotinen virstanpylväs. 

Kirottu "ei helvetti"-hetki.

Aikaa tutkia maailmaa
- tai jotain

Hesarin artikkelissa kerrotaan, kuinka "Austermann piti työstään ja oli saanut paljon aikaan – mutta mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi?"

Nicola jätti työnsä ja lähti puolentoista vuoden sapattivapaalle Australiaan. 

Toisin kuin downsiftaamisesta kertovat artikkelit yleensä hehkuttavat, Nicola ei sapattivapaansa jälkeen jäänyt Australiaan surffaamaan, eikä palannut häntä koipien välissä entiseen työhönsä.

Hän tuli kotiin ja muotoili työuransa toisenlaiseksi: itsensä näköiseksi. 

Vuosien jälkeen Nicola kertoo, että hänen tekemänsä ratkaisut olivat oikeita. 

Jos hän ei olisi pitänyt tietoista taukoa parikymppisenä, hän olisi todennäköisesti jymähtänyt kiinni omaan elämäänsä. 

Tauko osoitti, että elämässä on muutakin kuin työ. Se vei hänet uudelle "uralle". Ei niinkään uudelle työuralle vaan uudelle elämisen uralle. 

"Hän tietää nyt, mitä tahtoo. Työn ohessa pitää olla riittävästi aikaa tutkia maailmaa."

Ainoa arvokas omaisuutemme:
aika

Pitää olla riittävästi aikaa tutkia maailmaa. 

Aa että, kuinka kadehdituttaa.

Jos jotain olen varttuneeseen rouvan ikään mennessä oppinut niin sen, että aika on lopulta meidän ainoa arvokas omaisuutemme.

Se, joka vilahtaa silmiemme edestä vuosi vuodelta yhä kiihtyvämmässä tahdissa. Se, jota tahdittaa kasvava ähinän määrä. 

Ja se, jota meillä ei todistetusti ole päämäärättömästi. 

Sanotaanpa Z-sukupolvesta siis mitä sanotaan, joissakin asioissa omena on tipahtanut kauas puusta. 

Ja se on pelkästään hyvä asia.

Ehtoopuolellehan tässä tietysti jo mennään. Odotan silti omaa "ei helvetti" -hetkeäni. 

Tulisipa joskus vielä minullekin. 

En laittaisi pahakseni.

Kulunut kesä on ollut kuin jonkin suuremman johdatusta innoittavien kirjojen äärelle. Huomaan kirjoittavani kirjoista nyt paljon. Yleensä en tee sitä.

Keskellä kesää fiilistelin Merimajamme ja me -kirjan parissa, josta lisää tarinaa löydät täältä.

Loppukesällä en ollut pysyä nahoissani, kun tajusin millaisen kirjoittamiseen liittyvän herkkupalan äärelle ajauduin sattuman oikusta, kun valitsin omasta hyllystäni luovan kirjoittamisen oppaan Kuinka kirjailijaksi tullaan?

Kyllä; vaikka nimi antaa ymmärtää muuta, teos on ennen kaikkea opas luovan kirjoittamisen jumeihin. Lisää tarinaa teoksesta löydät täältä myöhemmin syksyn aikana.

Ja nyt - en kestä: syyskauden käynnistin Helmi Kekkosen teoksella Näin minä sen kirjoitin (Kosmos, 2025).

En ollut pysyä nahoissani. 

Teos on kuin kruunu kevään ja kesän aikana käymälleni luovien jumien painille, mutta ei negatiivisessa vaan ehdottomasti myönteisessä, positiivisessa hengessä. 

Näin minä sen kirjoitin -teoksen jälkeen oloni oli kuin olisin löytänyt kirjoittajana takaisin siihen kotiin, josta ehdin olla eksyksissä... nooh, sanotaan, että kauan.

Omasta mielestäni liian kauan.

Näin minä sen kirjoitin resonoi jokikisen soluni kanssa.

Kun olen kirjoittamatta,
alan kaivata sitä

"Kun olen tarpeeksi kauan kirjoittamatta, alan kaivata sitä, ensin vähitellen, sitten koko kehollani."

Voi että, kun Helmi tietäisit, miten täällä komppaan. 

Nyökyttelen päätäni niin, että se kohta irtoaa.

"Opetellut hyväksymään, että elämä ei ole hallittavissa. Vaikka kuinka tekisin oikeita valintoja, vakaita päätöksiä ja harkittuja suunnitelmia, mitä tahansa voi tapahtua. Vaikka kuinka puristaisin ja pitäisin kiinni, saattaa elämä liikahtaa täysin odottamattomaan suuntaan."

Kyllä, oi kyllä!

"Tämän tiedän nyt: surussa on mahdollista kirjoittaa, ahdistuksessa ja pelossa ei."

Kunpa olisin saanut lukea tämän lauseen ja ajatuksen kaksi vuotta sitten. 

Surussa on mahdollista kirjoittaa, juuri ja juuri. Mutta huolestuneena, ahdistuksessa ja kaiken murtamana enää ei.

Tiedän sen nyt, mutta en tiennyt sitä pari kesää taaksepäin.

Jos olisin tiennyt ja kuullut Helmin sitaatit, on pieni mahdollisuus, että olisin ollut kirjoittamattomuudestani viimeisen vuoden aikana ehkä vähän vähemmän rikki.

"Joskus sellaista ei löydy, ei yhtä ainoaa. Ei omaa huonetta, ei rauhallista aamua, ei hyvää lausetta. Mitään ei tapahdu, mikään ei etene. Olemassa oleva teksti tuntuu typerältä, tyhjänpäiväiseltä. - Tämä on niin paljon muutakin kuin tahtolaji."

Tarvitseeko minun sanoa enempää... Helmi kiteyttää kaiken.

Hyvä kieli pelastaa 
melkein minkä vain

"Uskon, että hyvä kieli pelastaa heikoimmankin tarinan, mutta mikään tarina ei piilota heikkoa kieltä."

Polveni valahtavat nyt veteläksi.

Jos olisin voinut, olisin lukiessani varmaan alleviivannut puoli kirjaa vain sen merkiksi, miten koen ja tunnen samoin (mutta en tehnyt sitä, koska kyseessä on meidän yhteinen omaisuutemme (lue: kirjaston kirja).

Luovan kirjoittamisen oppaita julkaistaan suomeksi ja kansainvälisesti vuosittain vino pino, ja hyvä, että julkaistaan. Kirjoittaminen todellakin ansaitsee sen.

Mutta luovan kirjoittamisen opas Näin minä sen kirjoitin ei todellakaan ole. Se on takakansitekstinkin mukaisesti kirja kirjallisuuden tärkeydestä ja siitä, miksi kirjoittaminen on elintärkeää.

Ja juuri se, näkökulma, tekee kirjasta niin järjettömän vetoavan ja inspiroivan. Yksityisestä tulee yleistä ja universaalia.

Kirjoittajan elämä
kansien välissä

Kekkonen on yhdeksän julkaistun kirjan jälkeen kirjailija isolla koolla, toimittaja ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Hän on opiskellut kirjoittamista ja kirjallisuustiedettä. 

Voi varmasti sanoa, että hän todellakin tietää, mistä hän puhuu.

Ja hän puhuu omasta kokemuksestaan.

Yhden kirjan (Liv!) kirjoittamisprosessista alkaen kirjan varhaisesta idea- tai ajatusvaiheesta kirjan ilmestymiseen asti (mielenkiintoista, todella mielenkiintoista!).

Hän puhuu kirjoittajaksi ja kirjailijaksi ryhtymisestään ja ajautumisestaan (!) sekä kirjoittamisen pakosta (niin tuttua!).

Hän puhuu kirjoittamisen kipukohdista sekä arjen ja työn aiheuttamista haasteista kirjoittamista kohtaan (touche!).

Hän puhuu kirjoittamisen luonteesta (yksinolemisen välttämättömyydestä ja pakosta), rahasta (sen vähäisyydestä ja ainaisesta puutteesta) sekä kirjoittamisen vaiheista (muokkaamisesta-muokkaamisesta-muokkaamisesta ja taas muokkaamisesta...).

Hän puhuu melkein kaikesta, mikä liittyy kirjoittamiseen ja kirjoittajan elämään - joko suoraan tai välillisesti. 

Kirjan luettuani enää ihmettelen, miksi samoista asioista ei puhuta vieläkin enemmän ja useammilla suilla (sillä melkein minkä tahansa muun taiteenalan osalta avoin ja kriittinen keskustelu on arkista ja tuttua, mutta kirjoittamisen osalta vielä ei - tai jos onkin, aiheena on yleensä aina vain raha. Ja raha.).

Yksityisestä tulee 
yleistä jaettaessa

Joku voi nyt kysyä, mikä on Näin minä sen kirjoitin -teoksen opetus tai oppi? Miten se poikkeaa mistään muista alan teoksista?

Ja joku voi vastata, että hyvä kysymys, vaikea sanoa.

Ja hän on oikeassa. 

Periaatteessa. 

Sillä Näin minä sen kirjoitin on yhden henkilön kuvaus hänen omasta kirjoittamisestaan, subjektiivisesta kokemuksesta.

Mutta juuri se on minusta kirjan todellinen suola. Kuten Kekkonen itse sanoittaa: yksityisestä kokemuksesta tulee usein yhteistä, kun se jaetaan. 

Harva on omien kokemustensa kanssa yksin. 

Vaikka kokemukset eivät olisi aina yksiyhteen, toisen elämä ja tuntema avaa silmiä omille tuntemuksille ja elämisen vaiheille.

Ja lopulta, mitä kirjoittaminen sitten oikein on? 

"Kirjaimet, sanat ja virkkeet rakentuvat sydämeni lyönneistä, hengityksestäni, muistoistani, toiveistani, peloistani ja tätä kaikkea ympäröivästä todellisuudesta."

Näin hän sen kirjoitti.

Ja niin oikeassa hän oli.