Rouva Sana, vapaalla

Kun niskaan tulee loputon määrä kuraa ja elämä heittää toistuvasti kapuloita rattaisiin, jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin kaikesta tekee mieli ottaa niskaote.

Tai vähintään huutaa maailmalle, että "nyt saakeli vie antaa olla, riittää jo!".

Ihan vain siis siinä toivossa, että se auttaa. 

Edes vähän.

Niin minä tein aika tavalla tasan vuosi sitten. Koko päättymässä oleva vuosi 2024 oli ollut suoraan sanottuna pelkkää shittiä. 

Täydellistä shittiä.

Arjen tähtihetket olivat olleet harvassa ja aiheita kiitollisuuteen oli ollut vähän. Niitä, luojan kiitos, oli toki ollut.

Mutta ne olivat olleet kuin arjen ohuita oljenkorsia, joiden varassa olin roikkunut kuin muurahainen ikään loppumattomien rankkasateiden aikaan saamassa vuolaassa, harmaassa purossa.

Tietämättä minne kuravesi minut johdattaa.

Vaan turhaan vuosi sitten tapailin niskalenkkiä elämästäni ja anoin rakettien loisteessa maailmalle huutelemalla helpotusta omaan olotilaani.

Nuolaisin ennen kuin tipahti. 

Vuosi vaihtui, mutta mikään muu elämässäni ei. Ikävien asioiden määrä oli lähes kahden vuoden ajan vakio, katkeamaton jatkumo.

Hellittää, 

päästää irti

Päiväkirjaani olen moneen kertaan sitten kesän kirjoittanut pari avainsanaa:

Päästää irti. Hellittää. 

Avainsanoista on tullut minulle loppuvuoden aikana kuin mantroja, joita olen hokenut itselleni riippumatta siitä, onko arjessani ollut ohuita oljenkorsia jäljellä enää tai ei.

Kaiken kuran keskellä olen halunnut luottaa, että harmaa vesi kiikuttaa luokseni vähintään kastuneen oljenkorren, jolla taittaa matkaa hetken aikaa eteenpäin.

Ja näin on tapahtunut.

Ensimmäisen kerran valoa tunnelin päässä huomasin viime keväänä, kesän kynnyksellä. Kun maailmankaikkeus murjoi lekalla päähän, päätin hellittää. Olla räpiköimättä vastaan.

Antaa asioiden olla haraamatta vastaan.

Ja yhtäkkiä ympärilläni alkoi tapahtua hyviä asioita. Pieniä, paikoin vain aavistuksia, lupauksia jostain paremmasta (ja myös takapakkeja!). 

Kun vuosi kallistui lopuilleen, huomasin, että olin alkanut jälleen hengittää. 

Olin pidätellyt henkeäni lähes kaksi vuotta, mutta nyt happi kulki jälleen lävitseni.

Olin alkanut päästää irti.

Tärkeintä on hyväksyminen

Katson vähän televisiota, mutta kun katson, yksi ehdottomista suosikeistani on maanantai-iltojen Efter Nio (sen vieraat ja keskustelujen aiheet ovat virkistävä poikkeus valtavirran tv-lähetyksistä).

Tuoreimmassa jaksossa haastateltiin kirjailijaa ja dramaturgia Malin Kivelää. Minuun teki vaikutuksen, miten hän puhui luonnosta. 

Kivelän mukaan on oikeasti lopulta se ja sama, mitä me teemme. Elämällä on oma kiertokulkunsa. Aina.

Luonto päättää. Sitä ei voi vastustaa. 

Siksi tärkeintä on luonnon ymmärtäminen - ja kaiken hyväksyminen.

Antaa tulla mitä vain

Jos jotain olen kuluneesta vuodesta oppinut niin sen, että elämä on ikuista aaltoliikettä ja kuran määrä on vakio. 

Vain se, milloin kura vaihtuu kukkivaksi kedoksi ja kukkaketo harmaaksi kuravelliksi - ja koska sadekausi seuraavan kerran iskee -, vaihtelee. 

Luontoa ei voi vastustaa.

Elämä on kuin aalloilla ratsastamista. Kyydissä on yritettävä pysyä, hinnalla millä hyvänsä. 

Mutta joskus on myös uskallettava päästää irti ja hellittää. Luottaa aaltojen mahtiin ja katsoa, minne ne johtavat.  

Joskus ne saattavat johtaa hyvään, jos ne saavat valita itse (ja aika usein uuden) reitin.

Kun viikon kuluttua taivaalle räjähtelevät uuden vuoden kunniaksi jälleen raketit, en lausu enää mitään muuta kuin, että:

"Antaa tulla tänne vain, mitä toimitat - täällä olla jo valmiina. Tervetuloa vuosi 2026!"

Kohti auringonnousua.

Naisia, joita ajattelen öisin -teosta (2018, Otava) tarvitsee tuskin esitellä. 

Mia Kankimäen jo klassikoksi kohonnut kirja on viipyillyt vuosien aikana lukemattomien lukijoiden yöpöydillä.

Kankimäki on teoksessaan elämänsä murroskohdassa ja lähtee seuraamaan unettomina yön tunteina ajattelemiaan naisia, eräänlaisia esikuviaan siis.

Olen kirjan fani. 

Kirjassa on jotain perustavaa laatua olevaa, vastaansanomatonta naisrebeliyyttä, josta ei voi muuta kuin pitää (ja sitä paitsi kirja on taiten kirjoitettu niin kuin edeltäjänsäkin Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin).

Minulle Kankimäen esikuvat ovat valtaosin entuudestaan tuntemattomia meidän yhteistä voimanaistamme Karen Blixeniä lukuun ottamatta. 

Koen siitä huolimatta jonkinlaista sielunkumppanuutta Kankimäen kanssa. Naiset ovat pörräneet niin hänen kuin minunkin mielessäni.

En tiedä miksi, mutta olen (myönnän: osin jopa pakonomaisesti) kerännyt ja haalinut tietoa muutamista ajattelemistani naisista. 

Samalla olen miettinyt, mikä on saanut minut käyttäytymään niin.

Että eikö se nyt vain ole aika pöljää puuhaa.  Fanittaa. 

Jotain voimanaisia.

Elämän murroskohdat vaativat
voimanaisia

En ole miettinyt omia voimanaisiani Kankimäen tapaan niinkään öisin, vaikka ihan liikaa unettomia öitä olen parin viime vuoden aikana viettänyt (ja silloin olen yksinkertaisesti vain pyörinyt lakanoissani ja laskenut epätoivoisesti lampaita...).

Olen ollut pikemminkin kiinnostunut omista voimanaisistani ja heidän tekemisistään (tähän väliin on pakko tasa-arvon nimissä lisätä, että en ole tietoisesti hyljeksinyt miesoletettuja; voimatyyppini sattuvat vain nyt olemaan naisia).

Samalla olen pohtinut, mitä voimanaiseni minulle viestivät. Miksi he ovat minulle niin merkityksellisiä kuin he ovat.

Ehkä elämän murroskohdat yksinkertaisesti vain vaativat vahvojen esikuvien läsnäoloa ja johdatusta, mene ja tiedä.

En ole (ainakaan vielä) ajatellut lähteä Kankimäen tapaan seuraamaan ajattelemiani naisia vaikka esimerkiksi muuan paikka Meksikossa hieman kuumotteleekin...

Olkoon tämä teksti, bloggaus, kuitenkin kunnianosoitus omille voimanaisilleni Kankimäen innoittamana. 

Siispä ohessa omat, ei yö- vaan voimanaiseni, ole hyvä. 

Naiset,

joita ajattelen.. usein

Venny Soldan-Brofeldt

Kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeldt oli kirjaimellisesti oman aikansa rebel. 

Hän antoi piupaut pelkälle kotiäidin roolille aikana, jolloin naisten tuli valita joko perhe tai työ. Useimmat naistaiteilijan alut valitsivat perheen. Venny yhdisti ne.

Perhe (ja lapset ylipäätään: omat ja muiden) oli Vennylle kaikki kaikessa, mutta niin oli hänelle myös hänen oma luova työnsä. Hän ei tinkinyt sen tekemisestä silloinkaan, kun lapset olivat pieniä.

Venny oli aikaansa edellä. Hän teki sata vuotta sitten samaa, jota äidit tekevät juuri nyt.

Venny otti itselleen naimisiin mennessään yhdistelmäsukunimen ja piti sen, vaikka puoliso kirjailija Juhani Aho sittemmin suomensi oman sukunimensä Brofeldtista Ahoksi.

Venny poltti piippua ja kulki housuissa aikana, jolloin se oli naisille suorastaan ennen kuulumatonta. Hän ei  välittänyt muiden puheista. 

Eipä hän välittänyt muiden puheista edes silloinkaan, kun oman puolison Juhani Ahon suhteesta Vennyn siskon Tillyn kanssa syntyi lapsi. 

Vaatisi aika paljon kanttia tänäkin päivänä toivottaa uskottoman puolison seuralainen ja heidän yhteinen lapsensa tervetulleeksi omaan perheeseen, olivatpa he sitten sukua tai eivät. 

Mutta Venny toivotti (uskon, että pitkin hampain, mutta silti).

Venny muistuttaa minua siitä, että voin ja saan olla oman tieni kulkija ja elää itsenäistä ja itseni näköistä elämää muiden mielipiteistä piittaamatta.

Venny oli rock aikana, jolloin rock oli vain (uhka)rohkeimpien tapa olla läsnä omassa arjessaan ja ajatella.

Frida Kahlo

Kuvataiteilija Frida Kahlo on lähes Vennyn aikalainen, itsenäinen ja määrätietoinen taiteilija hänkin. 

Frida koki teininä rankan elämänkäänteen. Hän joutui raitiovaunuonnettomuuteen. Se jätti häneen lopun ikää kestävän leiman.

Frida kipuili paitsi oman taiteilijuutensa myös rakkauselämänsä kanssa. Niistä kumpikaan ei ollut yhtä virtaviivaista ja kitkatonta kuten ehkä Vennyllä ilmeisen paikoin oli. 

Avioliitto kuvataiteilija Diego Riveran kanssa oli Fridalle yhtä aikaa suolaa verta vuotaviin haavoihin, mutta myös parantava ja buustia antava sokeri.

Frida oli kuitenkin Vennyn kaltainen rebel. Tuntuu kuin Frida olisi huokunut koko olemuksellaan viestiä: älkää tulko minulle sanelemaan... 

Fridan tiedetään tupakoineen jopa omassa hääkuvassaan.

Frida oivalsi vennymäiseen tapaan, että hänellä on muutakin tehtävää elämässä kuin toimia miehen ja puolison muusana ja/tai kodin hengettärenä. 

Vaikka taiteilijuus ei ollut hänelle ehkä yhtä itsestään selvää kuin Vennylle (mene ja tiedä), ilmeisesti kuitenkin luomisen ja kertomisen pakko ajoi häntä ilmaisemaan itseään.

Frida oli taiteilija isolla teellä. Hän loi itsenäisen taiteilijauran ja ammensi siihen omista kokemuksistaan, mutta myös kärsimyksistään.

Minulle Frida on voimanainen, joka teki töitä omien tavoitteidensa mukaisesti kivusta ja ahdistuksesta välittämättä. Todellinen esikuva.

Frida eli kirjaimellisesti todeksi sen, kuinka ilo ja suru kulkevat käsi kädessä. Sen hän toi myös omassa taiteessaan esiin.

Muita voimanaisia

Muita voimanaisia, joita ajattelen ovat: kirjailija Karen Blixen, kirjailija Astrid Lindgren sekä kirjailija ja taiteilija Tove Jansson. 

Sattumaa tahi ei, he kaikki ovat Vennyn ja Fridan tapaan luovan työn tekijöitä ja oman tiensä määrätietoisia kulkijoita.

Blixen muutti Afrikkaan aikana, jolloin se oli ennen kuulumatonta, ja hän perusti uuteen maahan aika tavalla itsenäisen uuden elämän. Samalla hän eli tarinoista ja myöhemmin elätti niillä myös itseään. 

Lindgren synnytti avioliiton ulkopuolisen lapsen ja oli sittemmin yksinhuoltajana aikana, jolloin se oli ennen kuulumatonta.

Samaan aikaan hän onnistui luomaan mielettömän työuran (kirjoittamaan!) ja uskomattomien maailmojen kirjon.

Ja Jansson sitten. Hän eli oman näköistään elämää aikana, jolloin se oli kiellettyä ja ainakin erittäin ennen kuulumatonta ja silti loi, loi ja loi. 

Kaikkea. Ja paljon.

Aikamoisia tyyppejä kaikki tyynni.

Kelpaa heistä ammentaa. 

Oman elämänsä voimanainen... ainakin hetkittäin.

                                                 * Mainos/yhteistyössä: Keski-Uudenmaan Teatteri

Napakymppi. 

Syksyn parhain treffikomedia. 

Syksyn parhain näytelmä.

Keski-Uudenmaan Teatterin tuoretta kantaesitystä on kuvailtu tällaisin termein. 

Napakymppi on käsikirjoituksena tuore. Sen on kirjoittanut brittiläinen näytelmäkirjailija Peter Quilter vain vuosi sitten. Nyt sitä esitetään Keski-Uudellamaalla - ensimmäisenä Pohjoismaista.

Napakympin asetelma on pitkässä parisuhteessa monelle tuttu. Ollaan ollut aviossa 30 vuotta tai rapiat. Avioliitto on väjähtynyt - monellakin tapaa -, ja on päädytty perinteiseen ratkaisuun: avioeroon.

Mikä neuvoksi, kun kuitenkin polttelee.

Napakympissä Liisa (Anu Sinisalo) ja Matti (Seppo Halttunen) ovat siitä poikkeuksellisessa tilanteessa, että he ovat päätyneet eroon sulassa sovussa. Hieman oudonkin.

Niin sulassa, että he paitsi asuvat lähellä toinen toisiaan (vaikka lapsia ei ole), ja he törmäävät ja tapaavat jostain kumman oikusta säännöllisesti toisiaan - halusivatpa he sitä tai eivät.

Arkinen aihe on herkullinen

Tarinan aihe on kaikessa arkisuudessaan erittäin herkullinen. Silti Napakymppi ei oikein etene alkuasetelmaansa pidemmälle. Liisan ja Matin välinen jännite ei avaudu oikein missään vaiheessa.

Mitä tovin aikaa sitten eronneet Liisa ja Matti hakevat oikein toinen toisiltaan? Janottaako heitä vanha suola vai haluavatko he olla vain ystäviä? 

Miksi he ovat niin hyviä ystäviä, että he ajatuvat omilla treffeillään aina samoihin paikkoihin? 

Mikä on tarinan tavoite? Se, että vaihtamalla ei aina parane? Tai se, että nimenomaan kannattaa vaihtaa, kokeilla ainakin.

Vai se, että yhteistä elämää voi olla avioeron jälkeenkin? 

Napakymppi on erinomaisin näyttelijöin roolitettu. Lavalla nähdään upea Anu Sinisalo ja aina niin fanittamani Seppo Halttunen. He tekevät kelpotyötä. Ei käy moittiminen. 

Turkasessa määrässä pienempiä rooleja nähdään KUT:n estradeilta tuttu Anna-Leena Sipilä ja Jukka Rasila, jonka itse näen nyt teatterinäyttämöllä ensi kertaa (!!! ja vielä huutomerkki ja huutomerkki, sillä mietin, miten tämä voi olla mahdollista).

Myös he suorituvat runsaasta roolien kirjostaan mallikkaasti.

Rasilan viisi roolihahmot vaikuttavat

Mikä sitten mättää? 

Se, että saan vain muutamista näytelmän hahmoista jotain irti, vaikka kaikki pistävät parastaan (ja tekevät aidosti hyvää työtä).

Napakympissä minuun suurimman vaikutuksen tekee Rasila. Hän näyttelee viittä eri tavoin elämässään nyrjähtänyttä miestä, jotka etsivät itselleen onnea, ennen kaikkea parisuhdetta, mutta varmasti myös elämän tarkoitustakin onnistumatta siinä oikein.

Napakymppiä luonnehditaan parisuhdekomediaksi. Rasila ui roolihahmojensa omituisiin nahkoihin kuitenkin jotenkin niin herkällä ja koskettavalla tavalla, että katsomossa tätä rouvaa hänen hahmonsa eivät naurata vaan melkein itkettävät: liikutuksesta ja herkistymisestä.

Esimerkiksi Rasilan esittämässä kliseisessä, erittäin neuroepätyypillisessä Terossa ei ole kaikessa äidinpoikamaisuudessaan ja halussaan löytää ja kokea rakkautta mitään naurettavaa, vain ja ainoastaan paljon koskettavaa. 

Sama pätee myös Rasilan esittämään gansta-Kimmoon, tarjoilija-Petriin tai yhdyskuntapalvelua suorittavaan Villeenkin.

Kesäteatteriesitys pikkujouluksi

Napakympillä on kokonaisuudessaan hetkensä, ja myönnän: minäkin naurahtelin katsomossa paikoin.

Tarina sisältää kuitenkin myös niin paljon kliseitä alkoholinhuuruisista kohtaamisista ja jatkoista alkaen, että mietin, miksi, oi miksi.

Eikö parisuhdekomediaa voi kertoa millään muilla tarinankerronnan tavoilla.

Napakymppi on ammattilaisten työtä. Tarina vain ontuu. 

Napakymppi olisi toiminut ilmeisesti paremmin kesäteatteriesityksenä.

Tai ehkä täällä on nyt äänessä tiukalle viritetty keski-ikäinen kukkahatturouva, jonka odotukset pitkän avioliiton jälkimainingeissa elävän parin tarinalta ovat ihan jotain muuta.

Sillä totuuden nimessä on myös todettava: penkkirivini takaa aplodien jälkeen kuulin katsojilta myös  kehuja. Loistava näytelmä, kuulemma.

Hyvä sitten niin.

Lavastaja loistaa

keskisellä Uudellamaalla

Loppuun on annettava vielä yksi kiitos. Lavastaja Ia Ensterä tekee tänä syksynä Keski-Uudellamaalla nyt loistokasta työtä. 

Ensterä loistaa aiemmin marraskuussa ensi-iltansa saaneessa Idän pikajunan arvoituksen kekseliäässä lavastuksessa. Napakymppiin hän on luonut mielenkiintoisen visuaalisen maailman, joka katsojan silmään todellakin toimii.

Napakymppi Keski-Uudenmaan teatterissa 18.12.2025 asti. Lisätiedot ja liput: www.kut.fi.

* Rouva Sana näki esityksen kutsuvieraslipulla

(Kuvat: KUT/Tuomas Scholz)

                                                                     * Mainos/yhteistyössä: Järvenpään teatteri

Ai saakeli vie, mikä teatterikauden avaus. Ei tällaista voi, eikä kukaan edes halua suunnitella.

Kun Järvenpään teatterin Idän pikajunan arvoituksen viimeinen puolituntinen kutsuvierasennakkossa pyörähtää käyntiin, käytävällä helähtää kovaääninen palohälytys. 

Niin katsojat kuin näyttelijätkin tuijottavat epäuskoisena toinen toisiaan. 

Koko teatteri tyhjennetään ulos, kirjamellisesti marraskuun iltaan, omissa roolivaatteissaan olevat näyttelijät mukaan lukien.

Palokunnan tilojen tarkistuksen jälkeen yleisö pääsee palaamaan ja näytelmä saa jatkua.

Näyttelijät asettuvat tarkkaan niille sijoilleen, joihin he ennen hälytystä jäivät (paradoksaalista muuten sekin, että näyttämöllä hälytyksen hetkellä on lähes koko runsas näyttelijäkaarti). 

Ja näytelmä saatetaan loppuun aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

"Tämän esityksen muistan ikuisesti"

Ei ole ihmeellistä, että palohälytyksiä tulee, teattereissakin kesken esityksen, vaikka yleistä se ei toki liene. Järvenpäässä vastaavia tilanteita ei tiettävästi ole sattunut koskaan aiemmin.

Järvenpään teatterissa kutsuvierasennakon palohälytys oli väärä, eikä sitä aiheuttanut teatterissa käytetty savu. Sattuuhan niitä tilanteita, kun palohälytys vain nyt ykskas laukeaa.

Aihetta huoleen ei kutsuvierasennakossa siis aidosti ollut. Mutta tätä ei palohälytyksen aikana ja väen kiirehtiessä ulos voinut kukaan vielä tietää.

Jos tilanne oli poikkeuksellinen (ja ikimuistoinen) katsojille, oli se sitä taatusti myös näyttelijöille. He todennäköisesti muistavat tilanteen lopun ikää ja naureskelevat sille vielä joskus yhdessä.

"Joo, mä muistan! Se oli SE kutsuvierasennakko, kun palohälytys laukesi kesken esityksen vain puoli tuntia ennen esityksen päättymistä. Olihan meillä varsinainen murhamysteeri!"

Näin ratkotaan murhamysteeriä Hercule Poirotin johdolla. (Kuva: Alex Fränti/Järvenpään teatteri)

Jäätävää ammattitaitoa teatterilaisilta

Nostan illan käänteen esiin vain yhdestä syystä. 

Sain ilokseni istua katsomon eturivissä, enkä voinut olla seuraamatta, miten näyttelijät reagoivat aika tavalla poikkeukselliseen tilanteeseen. 

Poikkeuksellisia tilanteita voi, ja pitää, harjoitella, mutta tositilanteessa olosuhteet ovat aina toiset. Kuka hyytyy, kenen pasmat menevät sekaisin; kuka reagoi poikkeustilanteisiin milloin mitenkin.

Ihmisiähän me kaikki vain olemme.

Muistutan, että Järvenpään teatterissa kyseessä eivät ole teatterialan ammattilaiset. He eivät ole saaneet samanlaista koulutusta työhönsä kuin näyttelemisen ammattilaiset. Järvenpään teatteri on harrastajateatteri.

Tämä rouva olisi palohälytyksen jälkeen saattanut ryhtyä hyperventiloimaan, unohtaa loppunäytelmän osalta vuorosanani, tai vähintään kadottaa kohdan, johon näytelmä jäi ennen kovaäänisiä palokelloja - kollegojen vinkeistä huolimatta.

Mutta mitä tekee Idän pikajunan arvoituksen näyttelijät? 

He asettuvat näyttämölle, hengittävät syvään, pitävät lyhyen hiljaisen tauon ja... aloittavat, naps tuosta noin vain, tyynen rauhallisesti siitä, mihin he ennen palokellojen helähtämistä jäivät.

Kukaan ei enää muista, ei edes yleisössä, että hetkeä aiemmin värjöttelimme yhdessä marraskuun illassa.

Tilanne osoitti näyttelijöiltä jää-tä-vää ammattitaitoa. 

Ilmettyjä roolihahmoja

Illan tilanne tiivisti myös sen, millaisissa käsissä Dame Christien näytelmä Järvenpään teatterissa, jälleen kerran, on.

Monessa asiassa (harrastaja)teatterissa voidaan askeltaa vielä joten kuten sivuaskelin, mutta jos roolitus epäonnistuu, tilannetta on yleensä vaikea pelastaa.

Järvenpään teatterin Idän pikajunan arvoitus on roolituksen juhlaa. 

Monta kertaa katsomossa mietin, millä ihmeen oikulla piskuisesta kotikaupungistamme (ja ehkä hieman sen liepeiltä) on onnistuttu kaivelemaan persoonia, jotka ovat kuin ilmettyjä Idän pikajunan arkkityyppejä - myös sellaisia, joita en ainakaan itse ole onnistunut näyttämöllä vielä näkemään.

Ohessa muutamia roolihahmoja ja niiden esittäjiä ihan vain mainitakseni:

Kreivitär Andrenyi, Helmi Oja. Oja on roolissaan luonnonlahjakkuus. Aivan kuin hän ei edes näyttelisi vaan hengittäisi aitona krevittärenä Idän pikajunan ilmaa. Rakastin Ojan luomaa eteeristä, mutta topakkaa ja kaunista krevitärtä. Kreivitär on i-ha-na!

Helen Hubbard, Veera Uuttu. Uuttu on kuin aito (ja hauska!) jenkki. Rooli solahtaa hänelle kuin mittatyönä tehty nahkahansikas. Rakastin, häntäkin. Ou jeah.

Monsieur Bouc, Pertti Lehto. Lehdon persoonallinen tapa artikuloida istuu Boucin rooliin kuin nenä päähän. Lehto on intonaatiotaan myöten täydellinen nappivalinta omaan rooliinsa.

Samuel Ratchett, Jarmo Holttinen. Holttinen onnistuu luomaan rujosta roolihenkiöstään niin aidosti kolhon tyypin, että ostan hänen ikävänpuoleiset ajatuksensa välittömästi.

Konduktööri Michel, Tito Martinez. Martinez on pyörähdellyt teatterin esityksissä tasaisin väliajoin, mutta nyt tuntuu kuin hän loistaisi. Martinezin luoma hieman hömelömäinen konduktööri on kuin nakutettu rooliinsa.

Hercule Poirot, Jyri Pekonen. Viimeisenä, mutta ei yhtään vähäisempänä. Pekonen tekee Poirotina etsivän työn. Poirotin rooli ei ole helppo, monestakaan syystä. Mutta Pekonen on Poirot. Ehdottomasti.

Tahkolahti on teatterin ammattilainen

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Järvenpään teatterissa esitetään Agatha Christietä. Edellinen, Kun yksikään ei pelastunut, on vuodelta 2019.

Asiassa sormensa pelissä tuolloin oli Kalle Tahkolahdella, joka on ohjannut tämänkin näytelmän.

Olen oppinut, että kaikki mitä Tahkolahti näyttämölle käsiensä ja ajatustensa kautta kiikuttaa, on laatutyötä. 

Myös Agahtha Christiet ovat olleet napakymppejä. Niin on Idän pikajunan arvoituskin. 

Tahkolahti on teatterin ammattilainen. 

Tämän junamaailman ostan

On nostettava näyttömöltä esiin erikseen vielä kaksi huippukädenjälkeä.

Ia Ensterä on teatterialan lavastuksen ammattilainen, eikä yllätä, että hänen lavastuksensa on näytelmässä nyt huikea.

Idän pikajunan arvoituksen lavastus on sanalla sanoen oivaltava ja kaunis. Toimii, katsomoonkin asti.

Näytelmän puvuista vastaa Järvenpään teatterin luottopuvustaja Sinikka Zannoni. Hän on tehnyt nyt ilmiömäistä työtä. 

Zannonin yhdessä Ensterän luoman työn kanssa ostan pikajunaan istutetun 1930-luvun alun maailman täydellisesti. Enää puuttuisi vain jazz ja vieno holkkisavukkeen tuoksu ja savu. Mutta ne eivät taida kuulua Christien dekkareiden maailmaan.

Ei ole suuri yllätys, että Järvenpään teatterin Idän pikajunan arvoituksen kaikki vuoden 2025 esitykset ovat ensi-iltaviikolla loppuunmyytyjä. 

Tilaa esityksiin on alkuvuodesta 2026. Osta kipin kapin oma lippusi pian, ettet jää kokonaan ilman. 

Idän pikajunan arvoitus Järvenpään teatterissa 13.2.2026 asti.

Lisätiedot ja liput www.jarvenpaanteatteri.fi.

* Rouva Sana näki esityksen kutsuvieraslipulla

Idän pikajunassa on paikoin ruuhkaa. (Kuva: Alex Fränti/Järvenpään teatteri)