Rouva Sana, vapaalla

Havaintoja viime kuukausilta:

On toistuvasti maanantai. 

Yhtä nopeasti maanantain jälkeen on perjantai. Viikonloppu näiden päivien välissä on pelkkä pyrähdys. 

Sivun kääntäminen kuukausikalenterista unohtuu. Joku muu kääntää sivun, kun päivät ovat valuneet jo pitkälle. 

Onneksi kuitenkin kääntää. Muuten työ unohtuisi kokonaan. (Eikä seuraavana voi oikeasti olla vuorossa marraskuu...)

Nuokkumista
ja olemista

Televisiossa ikääntynyt mies kertoo, kuinka vuosi vuodelta vuodet sujahtavat ohi aiempaa nopeammin. 80-vuotiaana vuosi tuntuu enää yhdeltä pitkältä viikonlopulta.

Taidan ymmärtää, mistä hän puhuu. Paitsi, että odotan yhä hanakammin sitä pitkän viikonlopun tunnetta (en sitä, että vuodet kiitävät ohi).

Yhä useammin iltani kuluvat nuokkuessa ja ollessa. Palautuminen (kaikesta) vie aikaa. 

Unohdun Archie Bunker -tuoliini töistä palattuani. Istahdan tuoliin ruoan laittamisen välissä ja kun siivoan. Ennen samanlainen meno ei tullut kuuloonkaan. Se, mikä oli aloitettu, saatetaan kerralla loppuun. 

Ja nykyään todella istun Archie Bunker -tuoliini - en siis vain istahda -, kun palaan salilta. 

Silloin en liikahdakaan tuolista koko illan aikana, tai ehkä korkeintaan suihkuun ja nukkumaan.

Ähkimisen määrä 
kasvaa

Yhä harvinaisempia ovat ne yöt, jolloin näen aitoa, oikeasti mukavaa unta. Sen sijaan yöni täyttävät to do -listat, tekemättömät työt, bullet pointit ja työkalenteri.

Joko vuorotellen tai yhtä aikaa.

Ja ähkimiseni määrä: se on kasvanut lyhyessä ajassa huikaisevaan mittaluokkaan. 

Ähkäisen (tai paremmin: puuskahdan tai tuhahdan, sitä se eniten muistuttaa), kun istahdan Archie Bunker -tuolilleni ja ähkäisen, kun nousen samalta tuolilta ylös.

Ähkäisen, kun kumarrun kaivamaan kattilaa keittiön alakaapista tai tartun perunapussiin jääkaapin kylmälokerosta.

Sus siunaa, jos on mentävä polvilleen. Ylös noustessa on otettava vauhtia kaapin reunasta, ja silloinhan se vasta ähkäisyttääkin.

Mitä tästä kaikesta jää?

Aikajana on kiihtynyt. 

Huomaan sekä olemukseni että arkeni perusteella muistuttavani sitä television kahdeksankymppistä miestä, jonka päivät soljuvat yhä kiihtyvämmällä vauhdilla eteenpäin.

Ja mitä tästä kaikesta jää? 

Koholla olevia sykelukemia, aivosumua, ähinää ja kolotusta sekä läpileikkaavaa väsymyksen ja päivien mukana perässä pysymättömyyden tunnetta.

Eikö hyvässä iässä olevan rouvan arjen pitäisi olla joskus myös jotain muuta?

"Ei helvetti" -hetki
antaa suunnan

Helsingin Sanomat kirjoitti saksalaisnuorista, jotka pakenevat sapattivapaalle kesken työuran luomisen. 

Siis nuorista. Pa-ri-kymp-pi-sis-tä. Sapattivapaalla!

Alun perin Der Spiegelissä julkaistu artikkeli kertoo muun muassa 24-vuotiaasta Nicolasta, joka koki jokunen vuosi sitten "ei helvetti" -hetkensä.

"Ei helvetti" tarkoittaa tässä tapauksessa 10 vuoden virstanpylvästä omalla työuralla. 

Sen sijaan, että ansiokas työura olisi suomalaisen "työllä sinun pitää paikkasi ansaitseman" -mentaliteetin mukaisesti jokin meriitti, saksalaisnuoret ovat alkaneet pitää asiaa jotenkin hälyttävänä.

Viettää nyt alle kolmikymppisenä oman työuran 10-vuotista taivalta - ja vielä samassa työpaikassa.

Nicola havahtui, että hänellä menisi enää vain muutama vuosi ja hänellä olisi edessä oman työuran 10-vuotinen virstanpylväs. 

Kirottu "ei helvetti"-hetki.

Aikaa tutkia maailmaa
- tai jotain

Hesarin artikkelissa kerrotaan, kuinka "Austermann piti työstään ja oli saanut paljon aikaan – mutta mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi?"

Nicola jätti työnsä ja lähti puolentoista vuoden sapattivapaalle Australiaan. 

Toisin kuin downsiftaamisesta kertovat artikkelit yleensä hehkuttavat, Nicola ei sapattivapaansa jälkeen jäänyt Australiaan surffaamaan, eikä palannut häntä koipien välissä entiseen työhönsä.

Hän tuli kotiin ja muotoili työuransa toisenlaiseksi: itsensä näköiseksi. 

Vuosien jälkeen Nicola kertoo, että hänen tekemänsä ratkaisut olivat oikeita. 

Jos hän ei olisi pitänyt tietoista taukoa parikymppisenä, hän olisi todennäköisesti jymähtänyt kiinni omaan elämäänsä. 

Tauko osoitti, että elämässä on muutakin kuin työ. Se vei hänet uudelle "uralle". Ei niinkään uudelle työuralle vaan uudelle elämisen uralle. 

"Hän tietää nyt, mitä tahtoo. Työn ohessa pitää olla riittävästi aikaa tutkia maailmaa."

Ainoa arvokas omaisuutemme:
aika

Pitää olla riittävästi aikaa tutkia maailmaa. 

Aa että, kuinka kadehdituttaa.

Jos jotain olen varttuneeseen rouvan ikään mennessä oppinut niin sen, että aika on lopulta meidän ainoa arvokas omaisuutemme.

Se, joka vilahtaa silmiemme edestä vuosi vuodelta yhä kiihtyvämmässä tahdissa. Se, jota tahdittaa kasvava ähinän määrä. 

Ja se, jota meillä ei todistetusti ole päämäärättömästi. 

Sanotaanpa Z-sukupolvesta siis mitä sanotaan, joissakin asioissa omena on tipahtanut kauas puusta. 

Ja se on pelkästään hyvä asia.

Ehtoopuolellehan tässä tietysti jo mennään. Odotan silti omaa "ei helvetti" -hetkeäni. 

Tulisipa joskus vielä minullekin. 

En laittaisi pahakseni.

Kulunut kesä on ollut kuin jonkin suuremman johdatusta innoittavien kirjojen äärelle. Huomaan kirjoittavani kirjoista nyt paljon. Yleensä en tee sitä.

Keskellä kesää fiilistelin Merimajamme ja me -kirjan parissa, josta lisää tarinaa löydät täältä.

Loppukesällä en ollut pysyä nahoissani, kun tajusin millaisen kirjoittamiseen liittyvän herkkupalan äärelle ajauduin sattuman oikusta, kun valitsin omasta hyllystäni luovan kirjoittamisen oppaan Kuinka kirjailijaksi tullaan?

Kyllä; vaikka nimi antaa ymmärtää muuta, teos on ennen kaikkea opas luovan kirjoittamisen jumeihin. Lisää tarinaa teoksesta löydät täältä myöhemmin syksyn aikana.

Ja nyt - en kestä: syyskauden käynnistin Helmi Kekkosen teoksella Näin minä sen kirjoitin (Kosmos, 2025).

En ollut pysyä nahoissani. 

Teos on kuin kruunu kevään ja kesän aikana käymälleni luovien jumien painille, mutta ei negatiivisessa vaan ehdottomasti myönteisessä, positiivisessa hengessä. 

Näin minä sen kirjoitin -teoksen jälkeen oloni oli kuin olisin löytänyt kirjoittajana takaisin siihen kotiin, josta ehdin olla eksyksissä... nooh, sanotaan, että kauan.

Omasta mielestäni liian kauan.

Näin minä sen kirjoitin resonoi jokikisen soluni kanssa.

Kun olen kirjoittamatta,
alan kaivata sitä

"Kun olen tarpeeksi kauan kirjoittamatta, alan kaivata sitä, ensin vähitellen, sitten koko kehollani."

Voi että, kun Helmi tietäisit, miten täällä komppaan. 

Nyökyttelen päätäni niin, että se kohta irtoaa.

"Opetellut hyväksymään, että elämä ei ole hallittavissa. Vaikka kuinka tekisin oikeita valintoja, vakaita päätöksiä ja harkittuja suunnitelmia, mitä tahansa voi tapahtua. Vaikka kuinka puristaisin ja pitäisin kiinni, saattaa elämä liikahtaa täysin odottamattomaan suuntaan."

Kyllä, oi kyllä!

"Tämän tiedän nyt: surussa on mahdollista kirjoittaa, ahdistuksessa ja pelossa ei."

Kunpa olisin saanut lukea tämän lauseen ja ajatuksen kaksi vuotta sitten. 

Surussa on mahdollista kirjoittaa, juuri ja juuri. Mutta huolestuneena, ahdistuksessa ja kaiken murtamana enää ei.

Tiedän sen nyt, mutta en tiennyt sitä pari kesää taaksepäin.

Jos olisin tiennyt ja kuullut Helmin sitaatit, on pieni mahdollisuus, että olisin ollut kirjoittamattomuudestani viimeisen vuoden aikana ehkä vähän vähemmän rikki.

"Joskus sellaista ei löydy, ei yhtä ainoaa. Ei omaa huonetta, ei rauhallista aamua, ei hyvää lausetta. Mitään ei tapahdu, mikään ei etene. Olemassa oleva teksti tuntuu typerältä, tyhjänpäiväiseltä. - Tämä on niin paljon muutakin kuin tahtolaji."

Tarvitseeko minun sanoa enempää... Helmi kiteyttää kaiken.

Hyvä kieli pelastaa 
melkein minkä vain

"Uskon, että hyvä kieli pelastaa heikoimmankin tarinan, mutta mikään tarina ei piilota heikkoa kieltä."

Polveni valahtavat nyt veteläksi.

Jos olisin voinut, olisin lukiessani varmaan alleviivannut puoli kirjaa vain sen merkiksi, miten koen ja tunnen samoin (mutta en tehnyt sitä, koska kyseessä on meidän yhteinen omaisuutemme (lue: kirjaston kirja).

Luovan kirjoittamisen oppaita julkaistaan suomeksi ja kansainvälisesti vuosittain vino pino, ja hyvä, että julkaistaan. Kirjoittaminen todellakin ansaitsee sen.

Mutta luovan kirjoittamisen opas Näin minä sen kirjoitin ei todellakaan ole. Se on takakansitekstinkin mukaisesti kirja kirjallisuuden tärkeydestä ja siitä, miksi kirjoittaminen on elintärkeää.

Ja juuri se, näkökulma, tekee kirjasta niin järjettömän vetoavan ja inspiroivan. Yksityisestä tulee yleistä ja universaalia.

Kirjoittajan elämä
kansien välissä

Kekkonen on yhdeksän julkaistun kirjan jälkeen kirjailija isolla koolla, toimittaja ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Hän on opiskellut kirjoittamista ja kirjallisuustiedettä. 

Voi varmasti sanoa, että hän todellakin tietää, mistä hän puhuu.

Ja hän puhuu omasta kokemuksestaan.

Yhden kirjan (Liv!) kirjoittamisprosessista alkaen kirjan varhaisesta idea- tai ajatusvaiheesta kirjan ilmestymiseen asti (mielenkiintoista, todella mielenkiintoista!).

Hän puhuu kirjoittajaksi ja kirjailijaksi ryhtymisestään ja ajautumisestaan (!) sekä kirjoittamisen pakosta (niin tuttua!).

Hän puhuu kirjoittamisen kipukohdista sekä arjen ja työn aiheuttamista haasteista kirjoittamista kohtaan (touche!).

Hän puhuu kirjoittamisen luonteesta (yksinolemisen välttämättömyydestä ja pakosta), rahasta (sen vähäisyydestä ja ainaisesta puutteesta) sekä kirjoittamisen vaiheista (muokkaamisesta-muokkaamisesta-muokkaamisesta ja taas muokkaamisesta...).

Hän puhuu melkein kaikesta, mikä liittyy kirjoittamiseen ja kirjoittajan elämään - joko suoraan tai välillisesti. 

Kirjan luettuani enää ihmettelen, miksi samoista asioista ei puhuta vieläkin enemmän ja useammilla suilla (sillä melkein minkä tahansa muun taiteenalan osalta avoin ja kriittinen keskustelu on arkista ja tuttua, mutta kirjoittamisen osalta vielä ei - tai jos onkin, aiheena on yleensä aina vain raha. Ja raha.).

Yksityisestä tulee 
yleistä jaettaessa

Joku voi nyt kysyä, mikä on Näin minä sen kirjoitin -teoksen opetus tai oppi? Miten se poikkeaa mistään muista alan teoksista?

Ja joku voi vastata, että hyvä kysymys, vaikea sanoa.

Ja hän on oikeassa. 

Periaatteessa. 

Sillä Näin minä sen kirjoitin on yhden henkilön kuvaus hänen omasta kirjoittamisestaan, subjektiivisesta kokemuksesta.

Mutta juuri se on minusta kirjan todellinen suola. Kuten Kekkonen itse sanoittaa: yksityisestä kokemuksesta tulee usein yhteistä, kun se jaetaan. 

Harva on omien kokemustensa kanssa yksin. 

Vaikka kokemukset eivät olisi aina yksiyhteen, toisen elämä ja tuntema avaa silmiä omille tuntemuksille ja elämisen vaiheille.

Ja lopulta, mitä kirjoittaminen sitten oikein on? 

"Kirjaimet, sanat ja virkkeet rakentuvat sydämeni lyönneistä, hengityksestäni, muistoistani, toiveistani, peloistani ja tätä kaikkea ympäröivästä todellisuudesta."

Näin hän sen kirjoitti.

Ja niin oikeassa hän oli.

Ajauduin yrittäjävuosinani erään projektin yhteydessä niitä-näitä kahvihuonekeskusteluun. Juttelimme lopulta kirjoista. 

Tarkemmin äänikirjoista.

Se oli sitä samaa aikaa, jolloin olin itsekin äänikirjojen kuluttaja. 

Yksi keskustelijoista kehui, kuinka mahtavia äänikirjat ovat. "Olen lukenut tänä vuonna melkein sata kirjaa."

WTH. 

Muistan, kuinka sanat jäivät kaikumaan korvissani. Miten nurinkuriselta lause kuulosti. "Olen lukenut melkein sata äänikirjaa."

(Ja ylipäätään - voiko kukaan edes kuunnella sataa äänikirjaa yhden vuoden aikana niin, että kirjoista jää mieleen myös muuta kuin puumerkki yhä kasvavaan äänikirjojen saldoon...?)

En malttanut olla kysymättä, kuinka paljon hän oli lukenut kirjoja vuodessa aiemmin, aikana ennen kuin kirjoja alettiin kääriä lukijan puolesta puheeseen.  

Hän ei ollut varma. "Ehkä muutaman. Pari varmaan."

Niinpä justiin.

Mitä suomen kielen sanalle "lukea"
on oikein tapahtunut?

Hihkuin riemusta, kun huomasin kesälomallani, että lukemisen ja kuuntelemisen eroista keskustellaan. Helsingin Sanomat tarttui aiheeseen ansiokkaassa artikkelissaan Minä olen äänikirja. 

Toimittaja Jussi Ahlroth pohti, voiko kuuntelemista sanoa lukemiseksi, ja mitä eroa näillä kahdella on.

Olen aina ollut sitä mieltä että kuunteleminen on kuuntelemista ja lukeminen on lukemista. 

Olisi yhtä absurdia, jos sanoisimme, että luinpa tuossa yhden podcastin. Tai, että luinpa äsken radiouutiset. 

Tai vielä: tartuinpa sohvalla kirjaan ja kuuntelin sen lukiessani.

Oikeasti hei, mitä meidän suomen kielellemme oikein tapahtuu? Miksi asioita pitää muuttaa muuksi kuin mitä ne ovat?

Ääni katoaa,
kirjoitettu puhe ei

Artikkelissaan Ahlroth toteaa, että äänikirjassa ääni etenee ajassa, eikä kuulija voi hallita sitä.

"Jos puhetta kuunnellessa olisit halunnut pysähtyä miettimään jotain kohtaa, se olisi jo mennyt. Äänikirjan voi toki pysäyttää, mutta silloin se katoaa."

Lukemisen olemukseen kuuluu, että luettavat kohdat ja niihin liittyvät hetket eivät todellakaan katoa. Lauseet ja hetket ovat koko ajan lukijan silmien edessä ja mielessä niin kauan kuin lukija niin itse haluaa.

"Vasta kun tekstiä alkaa lukea, teos alkaa tapahtua ajassa. Kirjasta tai lehtijutusta voi lukea lauseen, nostaa katseensa ja miettiä tekstiä. Kirjan ja tekstin kanssa voi näin käydä keskustelua. Paradoksaali­sesti hiljaisen tekstin kanssa voi keskustella, puhutun äänen kanssa ei."

Ahlroth kirjoittaa, kuinka teoksen kanssa keskusteleminen on ajatusten eteenpäin välittämisen intiimein ja olennaisin tapa. 

"Tämä keskustelu edellyttää hiljaisuutta ja sitä, että voin itse luoda ajan, jossa teksti tapahtuu äänenä mielessäni."

Touche! 

Lukeminen on oikeasti
samperin vaativaa

Ei ole mikään yllätys, että meneillään on tekstien kuluttamisen murros. Samassa artikkelissa todetaan, kuinka pian arviolta puolet julkaistavista romaaneista kulutetaan kuunnellen.

Samaan aikaan kirjojen lukeminen vähenee. Tilastokeskuksen mukaan jo vuonna 2017 (eli vain vajaat 10 vuotta sitten...) aktiivisia lukijoita oli enää 13 prosenttia.

Tiedätkö muuten, mikä on Tilastokeskuksen aktiivilukijan määritelmä? Puolessa vuodessa yli 10 luettua kirjaa eli vuodessa yli 20 kirjaa. 

Onko se mielestäsi paljon vai vähän?

Tekstien kuluttamisen murros ei ole yllätys. Vaikka painetun kirjan lukeminen on antoisaa ja avartavaa (ihan vain muutamia myönteisiä adjektiiveja lausuakseni), oikeastihan perinteinen lukeminen on myös samperin vaivalloista, aikaa vievää ja työlästä keskittymistä vaativaa.

Nykyihmisen laiskassa ja keskittymiskyvyttömässä mielessä lienee myös äänikirjojen suosion syy. Kuten Ahlroth Hesarin artikkelissa toteaa: 

Touche, osa 2.

Äänikirjan suosion salaisuus:
määrä?

Kirjojen kuluttamisen muodosta ja sen vaateista johtuen vain harvat kirjojen lukemista harrastavat pääsevät vuositasolla samanlaisiin kirjamääriin kuin kirjoja kuuntelevat.

Silti usein tuntuu, että äänikirjoja kuunteleville kirjojen määrä on tärkein mittari laadun tai kirjoista saadun annin ja sisällön sijaan. 

Minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään äänikirjoja vastaan. Olen ollut joskus tovin ajan äänikirjojen kuuntelija. Äänikirjat ovat tietyissä tilanteissa oiva käyttöliittymä.

Kokemukseni perusteella ajattelen, että erityisesti osa kirjoista sopii jopa erinomaisesti ääneen kuunneltavaksi - erityisesti heille, ketkä kuuntelemisesta tykkäävät, ja jos kuuntelulle on sopiva aika ja paikka.

Silti väitän, että lukukokemuksesta jää aina jotain pois, kun kirja pelkästään kuunnellaan. 

Kirjan kuunteleminen ei ole koskaan lukemista. Se on yksinkertaisesti vain kuuntelemista, vaikka kirjan paistaisi voissa.

PS. Samuli Putron Elämäni miehet on kuulemma antoisa lukukokemus, mutta vielä antoisampi se on tietäjien mukaan Putron itsensä ääneen puhuttuna. En ole ollut äänikirjojen tilaaja vuosiin, mutta nyt olen harkinnut tekeväni hetkeksi poikkeuksen...

Kuva: Pixabay

Sain keskikesän helteillä luettua loppuun Venny Soldan-Brofeldtin kirjan Merimajamme ja me (WSOY, 1930). 

Tietäjät tietävät, että minulla on ollut eräänlainen pakkomielle kirjaa kohtaan. Kirjaa on vain erittäin vaikea saada luettavaksi mistään.

Jonkinlainen kulttuurihäväistys on, että teoksesta ei ole otettu uusintapainoksia tiettävästi koskaan (korjaa, jos olen väärässä) sitten vuoden 1930 ensijulkaisun.

Useimmissa kirjastoissakin Merimajamme ja me on luettavissa vain käsikirjaston kautta, eikä teosta anneta kaikista sen omistavista kirjastoista kotiin asti lainaan.

Sinnikäs yrittämiseni kuitenkin palkittiin. Parin vuoden kirjaimellisen kyttäämisen jälkeen onnistuin löytämään Vennyn Merimajamme ja me Torista, ensimmäisenä ennen muita - ja vielä superedulliseen hintaan.

Merimajamme ja me -teosta on liikkunut antikvariaateissa satunnaisesti yksittäiskappaleina noin 40-70 euron hintaan. Vaikka pakkomielteinen olen ollutkin, viisikymppiä on minusta hieman liikaa melkein mistä tahansa kirjasta.

(Samalla tavalla olen kytännyt Raymond Queneaun teosta Tyyliharjoituksia. Kirja on luettavissa kirjastojen kautta, mutta muuten sitä ei enää mistään löydy. Viimeinen painos on myyty loppuun.

Teos olisi ihan must omaan hyllyyn. Nyt Torissa kirja olisi saatavilla, mutta alkuun 65 euroa ja nyt noin viisikymppiä on minusta jonkin verran liikaa - vaikka siis teos mainio onkin.)

Merellä on paikka sydämessäni

Tietäjät tietävät myös, että vaikka tätä nykyä järvien äärellä asun ja vapaa-aikaa vietänkin, merellä, erityisesti läntisen Uudenmaan merialueilla Porkkalasta Hankoon, on ikuisesti rakas, tärkeä paikka sydämessäni.

Olen kasvanut ja varttunut meren äärellä, Porkkalan saariston liepeillä.

Samastuin lapsuudessani Astrid Lindgrenin Saariston lapsiin ja Pampulan elämään Saltkråkanilla (ja kirja onkin eräs ikiklassikkoni, jota luen yhä uudelleen ja uudelleen).

Vietin yhdessä vaiheessa elämääni niin paljon aikaa merellä säällä kuin säällä (saaressa, rannoilla, teltassa ja veneessä), että sain merielämästä hetkeksi aikaa yliannostuksen.

Mutta tiedäthän sinä miten siinä käy, kun ihminen kasvaa vanhaksi. Sitä alkaa arvostaa sitä, mitä on joskus kokenut: sitä, mitä omassa elämässä ei enää ole.

Sitä, mikä on menetetty ja/tai muistoissa.

Merta. Merielämää.

Tuusulanjärveltä Hankoon

Samalla tavalla kuin merellä on pysyvä paikka sydämessäni, koen jotain outoa sielujen sympatiaa Venny Soldan-Brofeltdin kanssa. 

Vennystä on muodostunut mystisellä tavalla voimanaiseni ja esikuvani (tästä aiheesta lisää vielä joskus myöhemmin). 

Enpä olisi voinut siksi hihkua enempää innostuksesta, kun sain aikanaan tietää, että Venny perheineen on viettänyt Järvenpään Aholastakin käsin pitkiä aikoja merellä omalla kallioisella saarellaan Hangon kupeessa nimenomaan meren äärellä.

Ei siis Tuusulanjärvellä, eikä edes Helsingin kaupunkikodin edustalla vaan nimenomaan Hangon seudun kallioisissa, karuissa saaristomaisemissa.

Rakastan Venny Soldan-Brofeldtin teosta Pojat luodolla (Porkkalasta). Siihen kiteytyy minusta kaikki, mitä merestä, merielämästä ja lapsuuden kesistä parhaimpina asioina muistan.

Meri ei lähde pois ihmisestä

Toska meriarkensa kera tuli nimenomaan Vennyn elämään - ja jäi sinne pysyvästi -, vaikka oli myös aikoja, jolloin Venny ei viettänyt aikaa Toskassa niin paljon.

Ymmärrän niin, mitä Venny oli tuntenut sydämessään.

Venny-Soldan-Brofeldt, Pojat luodolla (Porkkalasta), 1898. Teos on esillä Järvenpään taidemuseon pysyvässä Vennyn ja taidemaalari Eero Järnefeltin taiteellista elämää valottavassa näyttelyssä. Kännykkäräpsy on ikuistettu alkukesästä 2025.

Kesäkirja, lomakirja, merikirja
- ja mökkikirja

Merimajamme ja me on on kesäkirja, saarikirja, lomakirja ja merikirja. Se on ihana kuvaus mökkielämästä 1900-luvun alun vuosikymmeninä.

Merimajamme ja me on siksi ennen kaikkea myös kesämökkikirja. 

Toskahan oli Vennylle ja Juhanille ennen kaikkea pakopaikka arjesta, kesämökki; ei kakkoskoti tai pysyvämpi koti muutenkaan (vaikka he viettivätkin kesäpaikassaan käsittämättömän pitkiä ajanjaksoja vuodessa - sanon käsittämättömiä siksi, että nykymökkien oloihin, niihin vaatimattomampiinkin, verrattuna Toska oli erittäin pelkistetty kesäpaikka).

Kirjassaan Venny kuvaa arkista elämää yhdessä perheensä ja lähitienoon asukkaiden kanssa. Kuvatuksi tulee niin kesäpaikan rakennus kuin sen laajennuskin (jälleen nimitys on hieman suureellinen: tarkkaan ottaen tienoota kasvatettiin pikkuhiljaa muutaman vaatimattoman lisärakennuksen verran).

Tarinoita riittää myös merestä itsestään (ihanaa!), linnuista ja muista eläimistä, luonnosta, lehmistä (ihanaa!, osa 2), ihmisistä, tavallisesta arjesta ja arkiaskareista sata vuotta sitten, veneistä ja säästä.

On helppo huomata, että Venny oli luontoihminen. Aluksi Toskasta ei saanut kaataa eikä katkoa mitään. Ei yhtään mitään. Ei risuakaan.

Myös rakennukset rakennettiin joko ajopuista (!) tai myöhemmin myös kierrätetystä puutavarasta. 

Minulla oli vuosien mittainen vahva etiäinen, joka piti paikkansa: rakastan Merimajamme ja me -kirjaa, alusta loppuun saakka.

Onpa minulla ollut pokkaa

Vennyn tarinaa kesähelteillä lukiessani minut valtasi kuitenkin myös vahva häpeän tunne. 

Tiedätkö, siis sellainen, että miten minä olen edes voinut rutista omasta kirjoittamattomuudestani siihen ja tähän syyhyn vedoten, kun voimanaiseni on pyörittänyt perhearkea sata vuotta sitten erittäin vaatimattomissa mökkioloissa ja samaan aikaan taiteillut.

Että onpa minulla ollut pokkaa.

Venny olisi osoittanut minulle sormellaan ulko-ovea ja toivottanut minut sinne, missä pippuri, tai jokin, kasvaa.

Okei, totuus on, että Vennyllä oli mökillä Toskassakin mukana palkattu palvelija ihan niin kuin kotona talviaikaankin. 

Mutta silti. Olot olivat Toskassa erittäin vaatimattomat ja jokainen arkinen työ ruoanlaitosta pyykinpesuun vei enemmän aikaa kuin nykyrouvilla konsanaan kotona tai kesämökillä.

Venny ei valittanut. Tai jos valittikin, hän ei korostanut sitä kirjassaan vaan hyväksyi olosuhteet - ja työskenteli eli taiteili silti.

Venny oli kiitollinen kesäpaikastaan. Hän rakensi, laajensi ja vaali sitä vuosikymmenten aikana omista resursseistaan käsin, eli sopusoinnussa oman arkensa kanssa, nautti Toskan kesäelämästä - ja toistan: samaan aikaan myös taiteili.

Maalasi ja piirsi ja kirjoitti.

Älä rouva valita
vaan ala valita

Oma tietoni ei riitä niin pitkälle, että pystyisin sanomaan, kuinka tuottelias Venny Toskan aikana oli ja kuinka monta teosta hän siellä vuosien aikana lopulta teki, mutta viis siitä. 

Määrällä ei ole merkitystä vaan konkreettisilla teoilla. 

Venny harjoitti Toskassa omaa taiteellista toimintaansa olosuhteista huolimatta.

(Järvenpään taidemuseossa on muuten Vennyn ja taidemaalarikollegan Eero Järnefeltin pysyvä näyttely, jossa on liikuttava video ikääntyneestä Vennystä maalaamassa Toskan kalliomaisemissa. Sydämeni melkein pakahtuu sitä katsellessa - ja tuntee samalla pistoksen. Olen nähnyt videon tsiljoona kertaa, ja herkistyn aina yhtä paljon.)

En voi välttyä ajatukselta, että ehkä Merimajamme ja me -teoksella oli minulle kuumalla kesähelteellä, juuri tänä kesänä, jokin tehtävä.

Että se löysi tarkoituksella tiensä elämääni kesällä 2025.

Sillä minulle Vennyn Merimajamme ja me -tarinat muistuttivat ennen kaikkea siitä, että älä rouva nyt enää valita vaan ala oikeasti valita.

Jos Venny pystyi, niin kyllä sinäkin pystyt, rouva hyvä.

Merimajamme ja me -kirja on yhdistelmä tarinaa, kuvituksia ja valokuvia. I-ha-naa!