On ollut sellainen viikko. Päässä on kilahtanut sen sata kertaa, ja takaraivosta on kuulunut yhtä useasti naps.

Olen miettinyt, miten ihminen voi tuntea jotakin asiaa kohtaan yhtä aikaa niin paljon raivoa JA riittämättömyyden tunnetta?

Alkuviikosta tuli todistettua nimittäin jälleen kerran oikeaksi se, kuinka pienet - usein aika häpeällisen pienet - asiat saavat tämän rouvan hermoista jäljellä olevat riekaleet lopullisesti kappaleiksi.

Puolustukseksi on tosin todettava, että tällä kertaa pieniksi osoittautuneet asiat paisuivat niin problemaattisen suuriksi, että rouvan raivolla oli oikeutuksensa.

Jokainen Rouva Sanan kanssa töitä tehnyt kollega nimittäin tietää, että en kestä oikuttelevaa tietotekniikkaa. Yhtään.

En kestä, koska en ymmärrä tietokoneista mitään, enkä saa minkäänlaisia kicksejä niiden sielunelämän selvittämisestä.

Tällaisten viikkojen aikana samalla ymmärrän, miksi minusta ei ole tullut koodinpätkien ja verkkokoodien parissa askartelijaa vaan sanat ja kirjaimet vievät edelleen mennessään.

Ehkä tätä kiinnostusteni aihevalikoimaa olisi tosin syytä joskus laajentaa. Maanantaiaamuna hävisi nimittäin tietokoneeltani ensimmäisenä nettiyhteys.

Sen jälkeen selvitin tovin ajan tätä:


No, nyt vuorostani pähkäilen, miten saisin lopullisesti pimenneen läppärini uumenista pelastettua edes sen, minkä pikkupakosta tarvitsisin: monta megallista valokuvia ja muun muassa yhden kappaleen markkinointiviestinnän näyttötutkintoja.

Niin, että sitä minä vaan, että jos tästä rouvasta ei vähään aikaan kuulu mitään, älä ole huolissasi. Seikkailen vain vasten tahtoani tietokoneeni sielunsyövereissä - ja voi perskutarallaa, en ole lainkaan iloinen. Toivottavasti palaan sieltä mahdollisimman pian takaisin.

Toivota minulle tsemppiä. Nyt tarvitsen sitä enemmän kuin koskaan!