Monet varaavat syyskuun alkupuolen viikonloppuina aikaa läheisten ja sukulaisten merkkipäivien juhlinnalle, Lapin ruskaretkelle tai muulle lomamatkalle, ehkä jopa uuden harrastuksen aloittamiselle.
Minulle syyskuun alkupuoli tarkoittaa aikaa ystävyydelle.
Se alkaa vuodenvaihteen jälkeen. Hipisemme ja supisemme WhatsAppissa keskenämme, kuinka syksyyn on enää puoli vuotta aikaa.
Näemmehän me jälleen? Näemmehän? No, totta kai. Tietysti. Ihan niin kuin aina.
Keväällä käynnistyy neljän naisen kalenteritetris. Mikä viikonloppu on paras? Mikä raivataan yhdessä tyhjäksi? Mitä roikotetaan ehkä varaviikonloppuna?
Sitten alkaa jännittäminen.
Elämä on vuosikymmenten aikana vienyt ja liikutellut meistä jokaista. Tätä nykyä joukosta yhden työn vuoksi suunnitelmien toteutuminen vahvistuu vasta noin kuukautta aikaisemmin.
Kesä menee kuin tulisilla hiilillä. Sitten elokuun loppupuolella tulee ilouutinen.
Se onnistuu. Viikonloppu on vapaa, jei!
Päädyimme jokainen vuoden aikana samaan työpaikkaan. Sattumaa tahi ei, olemme myös saman opinahjon kasvatteja, vaikka emme tuolloin toisiamme juuri tuntenutkaan.
Työpaikasta kaikki vasta alkoi. Tukka oli takana, ja koko elämä oli edessä.
Vuodet vierivät. Elämä tarjosi kaikille vuorotellen nousukiitoa ja kapuloita rattaisiin. Meistä jokainen lähti yksitellen meitä yhdistävästä työpaikasta.
Toteutimme omia intohimojamme. Osa opiskeli uuden ammatin, ja siirtyi toiselle alalle. Työ- ja opiskelupaikat vaihtuivat. Perheet astuivat mukaan kuvioihin.
Ystävyys kuitenkin säilyi. Päätimme, että vaalimme sitä tapaamalla kerran vuodessa: varaamalla yhden kerran vuoden aikana aikaa toinen toisillemme.
Ei sitä päätöstä kukaan mantraksi suunnitellut. Vuosien ja vuosikymmenten vaihtuessa kuitenkin huomasimme, että eipä neljän ruuhkavuosia elävän naisen kalenterissa ollut juuri aikaa enempää.
Onneksi oli edes yksi viikonloppu.
Päätös on kantanut meitä ja ystävyyttämme kaikki nämä vuosikymmenet.
"Taas me kohdataan kuin päiviä ois mennyt vaan.
Elämälle kiitos jatketaan siitä, mihin jäätiin viimeksi, kun tavattiin.
Meikit naamoilta me naurettiin.
Yksi sai kaiken, mutta liian aikaisin. Toiselta vei musta vuosi hiuksetkin.
Minä uskalsin kylmään veteen sukeltaa. Tunnen itseni nyt kokonaan.
Korkkarit kattoon, tää ilta on meille. Mun sielunsiskoille, supernaisille.
Tää on se hetki. Ei multa mitään vaadita.
Ihan kuin joku olisi sanoja kirjoittaessaan vakoillut elämäämme.
On itketty, vaihdettu viimeisen vuoden kuulumiset ja ennen kaikkea naurettu ja halattu.
Ja niinä hetkinä neljän samankaltaisen kohdalla auringon nousuun on todellakin tuntunut olevan ikuisuus aikaa.
No, viime viikonloppuna oli jälleen supernaisten aika. Tänä vuonna matkasimme pääkaupunkiseudulta Turkuun, ja vuokrasimme Airbnb-asunnon.
Idea oli kaikkien mielestä parasta, mitä olemme koskaan keksineet. Olemme matkanneet lukemattomia kertoja lahden takana, olemme olleet hotelleissa, ja viettäneet joskus jopa urheilullisen viikonlopun Vierumäellä.
Silti viime viikonloppu oli luksusta. Parasta, mitä olemme ymmärtäneet itse itsellemme tarjota.
Miksi?
Yhteisen katon alla, saunan lauteilla, olohuoneen sohvalla ja varhaisen sunnuntaiaamun aamupalapöydän äärellä saimme hyvällä omallatunnolla keskittyä siihen, mikä meille on kaikkein tärkeintä - yhteiseen ystävyyteemme.
Ehkä sitä käy myös syyttäminen siitä, että katkaisimme tänä vuonna epähuomiossa perinteistämme yhden: yhteisselfien ottamisen.
Huomasimme sen vasta, kun yhden juna puksutti sunnuntai-iltapäivänä takaisin kotiin.
2 kommenttia
Aivan ihana perinne sinulla on ystäviesi kanssa. Tällaisista hetkistä yhdessä saa aina voimaa pitkäksi aikaa <3
VastaaPoistaMukavaa iltaa sinulle Minna!
Sinä sen kiteytit Outi <3. Ystävien merkityksen usein huomaa vasta, kun heitä ei ole. Siksi ystävyyttä on tärkeä vaalia, kun he ovat läsnä arjessa <3.
PoistaJaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!