Koronalohtuja

31 lokakuuta 2020

Ehdin harvoin rauhoittua bloggaajakollegojen hengen tuotteiden äärelle (joka välillä rehellisesti hieman kismittääkin). Yksi tapa minulla kuitenkin on. 

Kun päiväni ovat yleensä tiiviisti työpöydän ääressä istumista, repäisen vartin mittaisella lounastauollani. Raahaan ruokakipponi takaisin läppärini äärelle ja silmäilen, mitä muut bloggaajat ovat oman kuplani ulkopuolella tuumanneet.

Yhdessä vaiheessa koin, että oma blogini perusteella elämäni on yhtä koronaa. Viimeisen kuukauden aikana olen muita seuraamalla tajunnut, että jos se on ainoa huolenaiheeni, niin aika vähäisestä murehdin.

Niin se näyttää nimittäin olevan samanlaista monella muullakin. Tää nyt vain sattuu olemaan tällainen vuosi.

Kun eräs bloggaaja otsikoi reilu viikko sitten blogikirjoituksensa sanoilla Tyhjänpäiväisen kivaa, tunsin samaan aikaan niin myötätuntoa kuin vahingoniloakin.

Tervetuloa sieltä tänne joukkoon vain! Tässä osoitteessa samoista tunnetiloista on kirjoitettu koko syksy.

Jokaisen alhon jälkeen koittaa parempi aika

Takanani on sen verran pitkään elettyä elämää, että minun pitäisi tietää jo: jokaisen alhon jälkeen koittaa aina väistämättä jossain vaiheessa hieman parempi aika. 

Ei välttämättä hyvä, paras tai edes se toivottu entinen, mutta siis parempi. Piirun verran. 

Sellainen, jossa on aavistus enemmän tilaa hengittää. Joka ei rutista saman tien ilmoja pihalle ja unohda sinua voipuneena sohvalle makaamaan.

Tai ehkä minä olen vain löytänyt itselleni tähän hetkeen sopivat lääkkeet, mene ja tiedä.

Mitä sanot koronalohduistani?

Väistämätön syksyn merkki: sukkien neulominen

Vannotin itselleni viime talvena, että tänä syksynä neulominen saa hetkeksi riittää. 

Mutta niin jälleen eräänä pitkänä lokakuun pimeänä iltana tunsin vastustamatonta kiihkoa villalankoja ja sukkapuikkoja kohtaan.  

Kovin määrätietoiseksi tai tavoitteelliseksi neulomistani ei voi kuitenkaan kutsua. Päämääränäni on saada valmiiksi tasan tarkkaan yhdet villasukat. 

Määrä on täsmälleen sama kuin vuosi sitten.

Emily in Paris

Kuluneen viikon to do -listan purkamista ei helpottanut yhtään se, että vanha kotteroni päätti maanantaiaamuna kesken ajon ilmoittaa pahoinvoinnistaan.

(Mietin taas kerran, miten ihmeessä Mr. Murphy onnistuu vierailemaan aina, AINA, juuri silloin, kun se on vähiten toivottavaa ja kun viikko vaatii autolla ajamista enemmän kuin tarpeeksi...).

Puolessa välissä viikkoa keho ja pää alkoivat lähettää piiloviestejään. 

Olen alkanut oppia niiden kieltä. Sen sijaan, että olisin illalla palannut takaisin työpöydän ääreen, annoin itselleni luvan yhden illan mittaiseen lusmuiluun. Siihen parasta lääkettä koronavuoden kokemuksella ovat Netflixin tv-sarjat. 

Emily in Paris ei ole ollut ihan kaikkien katsojien mieleen (erityisesti ranskalaisten - ja saatan ymmärtää miksi...), mutta minuun sarja upposi naiivin rempseällä tyhjänpäiväisyydellään. 

Todellista koronalohtujen aatelia.

Lempeiden naisartistien voima

Olin jo ehtinyt unohtaa, millainen musiikillinen voima joukossa tuttuja naisartisteja on. 

Viime viikkoina olen kuunnellut ahkerasti muun muassa Natalie Colea, Eva Dahlgrenia, Ella Fitzgeraldia ja Randy Crawfordia, joita en ole muistanut kaivella soittolistoiltani ainakaan vuoteen.

Toimii! Loistavasti. Erityisesti pimeinä iltoina, kun sade lyö ikkunaan ja kynttilät loistavat.

Kokeile.

Värikylläisyyden ihmetteleminen

En tiedä olenko oikeassa, mutta minusta tämä syksy on ollut värikylläisin naismuistiin. 

En muista marraskuuta, jolloin ensimmäisenä päivänä on niin paljon oransseja, keltaisia ja punaisia lehtiä kuin tänä vuonna näyttäisi olevan.

Luonto tarjoaa meille armollista lohtuaan. 

Hyvää pyhäinpäivää!



0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram