Siirsin, tai tarkkaan ottaen sitä kai kutsutaan varmuuskopioinniksi, päivänä eräänä valokuvia kännykän muistista pilveen (olenko muuten maailmankaikkeuden ainoa tyyppi, joka jaksaa tehdä työn vasta, kun puhelin muistuttaa kymmenettä kertaa muistin täyttymisestä...?!).
Reilua tuhatta taltiointia pilveen siirtäessäni silmäni osuivat eräisiin kuviin. Kuvat olivat ikuistettu tarkkaan ottaen 29. huhtikuuta klo 9.13 - 9.50.
Seisoin kuvia ottaessani lempimaisemissani (eräissä niistä siis), kotikaupunkini juoksuportaissa. Olin portaissa talvikauden jälkeen kolmatta kertaa.
Katselin portaita ylös, ja mietin, mitä teen.
Portaat olivat saaneet yön aikana yllättäen ylleen riitteen. Kokeilin juosta rappusia ylös, mutta totesin puuhan mahdottomaksi ilman pelkoa polvien taittamisesta.
Jo pelkkä käveleminen sai lenkkarit liukumaan ja lipsumaan.
Mäntyjen latvojen takaa pilkottava aurinko lämmitti kasvojani. Lämpö ei kuitenkaan ylettynyt vielä juoksuportaisiin asti.
Jostain kaukaa kuului mustarastaiden laulu.
Muistan, kuinka olin niin, niin kyllästynyt.
Ihan kaikkeen.
Viimeiseen vuoteen. Talveen, joka oli tuntunut ikuiselta (ei sään vaan olotilan vuoksi).
Omituiseen merkityksettömyyden tunteeseen, jota edes muutamassa yössä vilkastunut kalenteri ei ollut onnistunut latistamaan.
Ja nyt niihin juoksuportaisiinkaan ei edes päässyt.
Katselin riitettä jalkojeni alla, ja mietin, mitä tekisin.
Juoksemaanhan tänne oli nyt tultu. Totesin, että poiskaan en kyllä käänny.
Päätin, että juoksen tunnin epämääräistä siksakkia minulle entuudestaan vierailla lenkkipoluilla ja kävelyteillä, ja katson, mihin ne minut johdattavat.
Kun metsän kätköistä löytyi heräävä kevät
Sukelsin pieniä märkiä polkuja pitkin juoksuportaiden takana olevaan metsään.
Siellä asui kokonainen kevät.
Puolen kilometrin matkalla, yhdessä ja samassa paikassa. Mäntyjen, kuusien ja kevääseen heräilevien koivujen kätköissä.
Metsässä valkovuokot ojentelivat päitään. Ensimmäiset vaalean vihreät ruohonkorret kohoilivat riitteisen ruskean heinikon läpi kohti aurinkoa.
Fasaanikukko tepasteli metsään tallatun polun poikki, ja kahisutteli mennessään sulkiaan.
Metsä tuoksui, säteili ja hyrisi - keväistä, salaista tyytyväisyyttään.
Tuntia, kuutta kilometriä ja noin 72 kuvaa myöhemmin ymmärsin jälleen, että tällaista se ihmisen elo nyt vain kai on.
Ensin sitä on niin, niin off.
Ja sitten yhtäkkiä sitä on jälleen on.
Pitkä valot saa vaihtaa lyhyisiin. Hyvällä onnella ne saa sammuttaa ehkä ihan kokonaan.
Valoja ei enää tarvita. Sitä näkee eteenpäin ilmankin.
Ainakin vähän aikaa.
2 comments
Kyllä nyt ollaan niin ONNILLA, onhan kesä! Tämä lämpö ja valo tuntuu niin ihanalta, vaikka mun täytyy tunnustaa, että jo kello kymmeneltä kaadun sänkyyn. Miten sitä nuorena jakso valvoja muutaman tunnin unilla koko kesän? Voi sua nuoruus, miksi jätit mut :(.
VastaaPoistaIhanaa keskikesän jatkoa, nyt nautitaan ja eletään täytillä Minna <3.
Oi, kyllä, kyllä, KYLLÄ! Tätä on-asentoa ei voi latistaa nyt mikään. Olen niin kanssasi samaa mieltä.
PoistaJa sitä paitsi kuluneen vuoden kokemusten opettamana tuntuu, että tästä ajasta pitää ottaa irti nyt kaikki, siis ihan kaikki. Koska tulevasta talvesta ei jälleen tiedä...
Ihanaa kesää ja juhannusta <3!
Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!