Olen miettinyt viime aikoina hidastumista. 

Sellaista elämän hidastumista.

En tarkoita nyt siis hidastamista. Sille minun ei ole tarvinnut luoda yhtään ajatusta sitten ruuhkavuosien.

Enkä tarkoita edes korona-ajan vuoksi arjen hidastumista. Päinvastoin. Olen pyrkinyt sellaisesta hidastumisesta määrätietoisesti pois.

Sillä minulle elämisen tahdin verkkaistuminen vailla minkäänlaisia kohtaamisia, tapahtumia ja itseään uusille asioille altistamista ei ole elämää ensinkään.

Se on vain pelkkää suoraa viivaa.

Tarkoitan elämän ja arjen yleistä hidastumista. Sitä, kuinka huomaat ajan ja päivien kuluvan eteenpäin ilman, että teet asialle yhtään mitään.

Tai jos teet, huomaat eläväsi kuin hidastetussa elokuvassa, jossa jäsenesi tulevat verkkaisesti ja oman mielensä mukaisesti vasta paljon ajatustesi perässä.

Tai mitä tässä nyt oikein kiertelemään. 

Tarkoitan siis, että saat suomeksi sanottuna samassa ajassa aikaan vähemmän kuin 10 vuotta aikaisemmin. 

Tekemisen ja liikkeen saldo on viivan alla vuosi vuodelta pienempi.

Ja mikä pelottavinta - se ei haittaa.

Mitä hiivatin järkeä? 

En oikeasti ole koskaan ollut hidas (en ole ehkä sitä vieläkään). 

Olen saanut elämässäni aikaan paljon. Olen tehokas työssäni, ja olen ripeä myös arkiaskareissani.

Tai no, siis… olin.

Mietin kolmikymppisen minäni tehokkuuspäiviä, jolloin yhden ja saman päivän aikana saatoin puunata talon lattiasta kattoon, järjestellä kodinhoitohuoneen uuteen uskoon ja valmistella kaiken muun tekemiseni sivussa vielä seuraavan päivän lapsen kaverisynttärit ilman minkäänlaisia ongelmia.

Nyt sama puistattaisi minua. Miettisin, että mitä hiivatin järkeä.

Jos nykyiseltä minältäni kysytään, talon lattioiden imuroinnissa on jo ihan riittävästi tekemistä yhdelle päivälle työn ohessa.

Ei ehdi. Eikä jaksa.

Eikä rehellisesti sanottuna edes kiinnosta, jos toisena vaihtoehtona on ikkunasta ulos tuijottaminen (tai juuri nyt terassilla tai riippukeinussa lojuminen) kirja sylissä.

Yleensä aina on.

Huomenna on päivä uus

Vuorokaudessa on siis edelleen ne samat 24 tuntia, mutta nyt tunnit soljuvat ohi kuin vaivihkaa. 

Tulee maanantai ja tiistai. Mietit, mitä kaikkea sinun pitäisi tehdä viikon aikana. Pohdit ja suunnittelet.

Tulee keskiviikko ja torstai. Luot omasta mielestäsi tehokkaan toimintasuunnitelman. Perjantaina – tai viimeistään lauantaina - tartut toimeen. Saat yleensä ehkä aikaankin jotain.

Sitten tulee sunnuntai, jolloin huomaat, että hups, viikko onkin jo kulunut, eikä kaikki mennyt ihan niin kuin suunnittelit.

Mutta sehän ei haittaa.

Sillä huomenna on jälleen maanantai - ja samalla alkaa viikko uus.

Hidas tahti onkin oikeastaan aika okei.