Eräästä tämän rouvan mielestä aika, no yksinkertaisestakin liikuntaharrastuksesta tuli nelisen vuotta sitten hieman yllättäenkin mun juttu.

Miksi?

Kun sain tuoreena astmaatikkona liikkua kuntoni sallimissa rajoissa, pääkoppani oli riekaleina. Henkisesti.

Maalla asuneena ja kasvaneena olen aina liikkunut luonnossa, ja ulkoilma on ollut minulle henkireikä. Siksi ensimmäisenä hakeuduin ulos.

Kävelylenkkien myötä houkutus pistää jalkaa toisen eteen hieman vauhdikkaamminkin kasvoi, ja kumma kyllä, vaikka otin ensimmäiset juoksuaskeleet veren maku suussa ja kotipihalla pidättelin yhden jos toisen kerran lenkin jälkeen oksennusta, jossakin tuntui silti omituisella tavalla hyvälle.

Itsellenkin suureksi yllätyksekseni jatkoin uutta, pöljää harrastustani, enkä enää luovuttanutkaan.

Juoksemisessa yhdistyy oivallisella tavalla fyysinen liikuntasuoritus sekä ainakin minulle tärkeä raittiissa ilmassa liikkuminen. 

Sitä paitsi rapakuntoisena kunnon kohoamisen huomaa juoksemalla hyvin. Ei tarvita älypuhelimien juoksuohjelmia eikä sykemittareita, kun kropassaan aistii, että hei, mun kuntohan on kohonnut.

Hyvä olo ruokkii itseään, ja motivoi. Lajia tekee mieli jatkaa.

Kyllä tällaisissa maisemissa sielu ja ruumis lepää - vaikka hiukan rapakuntoisenakin. Takana siintää Tuusulanjärvi.

Kun juoksemiseen on löytynyt jonkinlainen rutiini ja laji pääsääntöisesti taittuu ilman suurempia fyysisiä oireita (vrt. edellä mainittu), hyviä puolia löytää yhä lisää. 

Juoksemista voi harrastaa missä ja milloin vain, ympäri vuoden. Säällä kuin säällä, ainakin lähes.

Laji on myös edullinen. Kuukausi-, kausi- tai kertamaksuja ei peritä.

Kilometrien kasvaessa kunnollisilla varuisteilla on toki merkityksensä. Kun lajin aloittaa tavallisilla metsälenkkareilla ja -verkkareilla ja vaihtaa sen jälkeen juoksuvermeisiin, tietää kyllä miksi.

Juoksulenkkareilla matka taittuu kuin tanssi ja juoksuvaatteissa taas tuntuu kuin hikeä ei koskaan pintaan pukkaisikaan - vaikka pukkaahan sitä, ihan samalla tavalla kuin ennen.

Ero lenkkiin kunnon vermeiden kanssa verrattuna kirmaisuun ilman niitä on kuin on juoksisi yöllä ja päivällä. Usko pois, Rouva Sana tietää kokemuksesta.

Juoksuharrastuksen löytämisen jälkeen seuraavaksi suurin haaste on säilyttää into lajiin. Miten se onnistuu?

Sepä sitten onkin visainen kysymys, ja siitä lisää ensi viikolla. Sillä vappu on ovella.