Nyt se on sitte tehty.

Rouva Sana on ilmoittanut Facebookin puolella julkisesti lähtevänsä mukaan toukokuussa järjestettävälle Tuusulanjärven maratonille.

Tarvitseeko seuraavaa edes mainita. Kerta on minulle ensimmäinen.

Kaikki Rouva Sanaa Instagramissa seuraavat tietävät puolisalaisesta harrastuksestani, mutta täällä blogin puolella en ole aiheesta kirjoittanut.

Ehkä siksi, että olen aina pitänyt itseäni aina antijuoksijana. Siis sellaisena, jonka mielestä juokseminen on pöljää puuhaa golfaamisen ja muutaman muun "urheilulajin" lisäksi.

Hinkata nyt lenkkaripohjia kävelyteillä päivästä ja viikosta toiseen, säällä kuin säällä. Ihan mitä tahansa muuta, mutta juoksemista. Ei kiitos, se ei ole minun juttuni.

Kunnes nelisen vuotta sitten sairastuin astmaan.

Olen ollut liikunnan sunnuntaiharrastaja. Olen tanssinut, harrastanut pitkän siivun erilaista ryhmäliikuntaa, käynyt kuntosalilla, hiihtänyt, luistellut ja ennen astmaa ehtinyt opetella laskettelemaankin, mutta olen vaihtanut aina lajia lennosta.

Astman myötä kaikki pienikin liikkuminen pysähtyi osaltakin kuin seinään. Olin niin huonossa kunnossa tuore astmaatikko voi olla. Yksinomaan muutaman rappuaskeleen nouseminen sai keuhkot pullistumaan suuhun ja päähän.

Kokemus oli totaalisen pysäyttävä: nelikymppisestä kahden kouluikäisen lapsen äidistä tuli kertalaakista rintaansa painava vanhus.

Kun sain hoitoa ja tervehdyin, päätin, että jos vointini on jatkossa yhtään minusta kiinni, en enää astmastani kärsi. Ja kuten kaikki astmaatikot tietävät, liikunta ja hengästyminen tekevät hyvää kunnon sallimissa rajoissa.

Niin Rouva Sanasta tuli - tsadaa - juoksija.

Ja sitten joogaaja.

Ja no, myös aktiivinen ryhmäliikunnan harrastaja.

Tuusulanjärvi huhtikuussa 2015. Lenkkimaastoni, ja tulevan juoksutapahtuman maisemia.

Suurimman herätyksen juoksemiseen koin, kun oivalsin, että vähempikin riittää.

Minun ei tarvitse juosta Tuusulanjärveä ympäri jolkottavien maratoonareiden tahdissa vaan voin lenkkeillä kulahtaneissa verkkareissani ja verkkarotsissani vauhdissa, johon kuntoni antaa myöten.

Eikä se kolmisen vuotta sitten juuri antanut. Aloitin juoksemisen rehellisesti sanoen kävelemisellä, sillä muuhun keuhkoni eivät taipuneet.

Ryhdyin juoksemaan keväällä ja asetin itselleni tavoitteekseni juosta viisi kilometriä yhteen putkeen ennen lumen tuloa samana vuonna. Tavoite toteutui noin viikkoa ennen ensilunta..

Vau sitä onnen tunnetta! Keuhkoni eivät revenneetkään.

Keski-ikäistyneet jalkani jaksoivat kuljettaa lasteni paisuttamaa kroppaani, enkä luhistunut jalkojeni alle. Mikä euforian tunne!

Koskaan ei siis pitäisi sanoa ei koskaan.

Silloin tiesin, että juokseminen on sittenkin minun juttuni. Maailman ehkä noin kolmanneksi pöljimmästä liikuntaharrastuksesta tuli osa Rouva Sanaa.

Miksi?

Siitä ja monesta muusta juoksemiseen liittyvästä kerron seuraavan kuukauden aikana. Pysy mukana.

hyvinvointi juokseminen Tuusulanjärven maraton