Mitä sinun mieleesi kumpuaa sanoista koulun kevät- ja joulujuhlat?

Rouva Sanan mieleen kumpuaa paljonkin, vaikka omista - sanan varsinaisessa merkityksessä viimeisimmistä - kevätjuhlista on aikaa jo lähes 30 vuotta.

Muistan koulun joulujuhlat. Muistan sen jännityksen sekaisen tunnelman, johon yhdistyi joulun ja loman alkaminen. Se, kumpi oli jännempää, en enää muista. Onneksi ei enää tarvitsekaan.

Muistan joulujuhlien tonttutanssit, tiernapojat, Enkeli taivaan. Muistan jopa joulutodistuksen kyytipoikana jaetun ruskean paperipussin, jossa oli omena, piparkakku ja rusinoita. Aina.

Muistan täyteen ahdetun liikuntasalin (jota muuten kutsuttiin tuolloin voimistelusaliksi), eturivissä istuneiden isän ja äidin kasvot sekä sen suunnattoman suuren ylpeyden tunteen omasta esittämisestä, vaikka tanssin polkkaa tonttumekossani tai lauloin enkelikuorossa aina joukon taaimmaisessa rivissä.

Kevätjuhla ja sen lopussa vuodesta toiseen kajautettu Suvivirsi oli merkki vapaudesta ja onnen tunteesta. Se oli merkki täyteen kirjoitetun sivun kääntymisestä ja uuden aloittamisesta, mutta vasta pienen hetken kuluttua.

Erityisen merkityksellisiksi nämä paatokselliset muistot ovat tulleet nyt, kun omat lapset ovat koulussa. Tavoitan vuodesta toiseen samoin kuvioin toistuvissa koulujen juhlahetkissä kokemani lapsuuteni ja nuoruuteni tunteet.

Ne ovat minulle merkillisen tärkeitä.

Kun Suvivirrestä kajahtavat ilmoille sen ensi tahdit, näen sekunnin murto-osassa toisen luokan opettajani paksuihin sukkahousuihin verhoamat, harmoonia polkemat jalat, ja minulle tulee hetkeksi kaipuun täyttämä, iätön olo.

Uuh, en halua jättää koulun juhlia - tai omien lasteni esityksiä - koskaan väliin missään tapauksessa, en mistään hinnasta.


































No, paitsi, että nyt minun on pakko.

Lasten reilun 500 oppilaan yhtenäiskoulussa on lyöty viisaat päät yhteen, ja todettu, että koulu ei ole opinahjo eikä mikään, jos sen ala- ja yläkoulu eivät juhli kevätjuhlaa yhdessä. Ei, vaikka kaupungista ei löydy järkevän kokoista tilaa koko koulun yhteisten juhlien viettoon.

Nyt väki sulloutuu yhteen tilaan, jonne juuri ja juuri mahtuvat kaikki koulun oppilaat ja opettajat, mutta ei enää ketään muuta.

Oppilaat esittävät tänä vuonna näytelmänsä ja lurauttavat Suvivirren siis yksinomaan opettajiensa kanssa. Vanhemmat toivotetaan sillä aikaa tervemenneeksi kotiin aamupuuron keittoon.

En voi sille mitään; olo on kovin pettynyt. On kuin olisin kirjoittanut joulupukille kirjeen ja odottanut häntä saapuvaksi - mutta turhaan. Joulupukki vierailee tänä keväänä muissa kodeissa, mutta jättää Rouva Sanan ja hänen lastensa ystävien pirtit kokonaan väliin.

Siksi tiedän jo nyt, että tulevan kevätjuhlan muistan aina, mutta ihan jostain ihan muusta kuin nostalgisista syistä.

Lapsellani on kevätjuhlassa ensi kerran esitys, jota hänen äitinsä ei pääse katsomaan.


Mutta hei, mukavaa viikonloppua silti:
luvassa on kaksi keväistä vapaapäivää. Nautihan!



Meikeläinen spurttaa huomenna noviisina ensikertalaisena Tuusulanjärven maraton -tapahtumassa. Siitä tuoreeltaan tunnelmia Instagramissa ja täällä blogin puolella ensi viikolla. Hei!