Uskotko, jos sanon, että Rouva Sanan päässä on soinut viimeiset vuodet laulu, joka alkaa näin:

"I have a dream, a song to sing.
To help me cope with anything.
If you see the wonder of a fairy tale.
You can take the future if you fail..."

Kipale on Abban I have a dream.

No, ei siinä mitään, mutta se on yhdistynyt mielessäni vahvasti pyörään. Polkupyörään.

Mummopyörään.

Vain ja ainoastaan Helkaman Ainottareen.

Kun olen ajatellut unelmaani, biisi on alkanut soida mielessäni ja olen nähnyt itseni polkemassa uudella (vanhalla) polkupyörälläni.

Hullua?

Ehkä. Mutta ehdottoman totta.

Rouva Sanalla ehti olla vuodet unelma, josta - tsadaa - tuli vaivihkaa, yhtäkkiä ilman ennakkovaroituksia eilen totta.

Näissä alla olevan kuvan tunnelmissa oltiin vielä vuosi sitten kesällä. Ajelin laina-Ainottarella ja tunsin itseni suunnattoman onnelliseksi.































Ja vapaaksi.

Ainottaressa on "tavalliseksi polkupyöräksi" jotain elämää suurempaa.

Mielenvikaista ajatelmaa?

Varmasti. Mutta ehdottoman rehellistä.

Ymmärrän oikein hyvin motoristeja tai jenkkiautojen omistajia, joilla on päähänpinttymä yhdestä tietystä merkistä.

Vielä aika ei ollut kuitenkaan näidenkään tunnelmien jälkeen kypsä, ja unelma omasta Ainottaresta jäi talven selkään.

Mutta sitten tuli eilinen, ja Rouva Sana on nyt tässä tilanteessa.








































Tuo yllä olevassa kuvassa oleva pyörä on minun oma Ainottareni.

Minun.

Instagramissa eilen kyselin, saako käytettynä ostetusta vanhasta pyörästä olla ylpeä? Jos saa, nyt on se hetki.

Kohtaaminen Ainottareni kanssa meni kuin asuntokaupoilla. Ennakko-odotukseni pyörää kohtaan olivat vaatimattomat.

Ennakkoon se ei vastannut kaikkia niitä toiveitani, jotka olin sille etukäteen asettanut. Minun haaveideni Ainottaren piti olla punainen ja siinä piti olla edessä kori.

Tämä oli koppakuoriaisen vihreä, siinä oli ruskeat (!) kädensijat ja istuin, valo merkillisesti asetettu ja musta kori puuttui.

Sitten näin tulevan sykkelini valmiiksi kotitalonsa ulko-oven eteen aseteltuna, ja minulle tuli sitä kohtaan suunnaton hellyyden tunne. Ainotar oli kaikessa epätäydellisyydessään täydellinen, ja siksi juuri minulle sopiva. Minun pyöräni.

Hyvä karma vain vahvistui, kun kuulin, että se oli piirun verran vajaan 80-vuotiaan mummon pitkäaikainen menopeli, josta hän joutui luopumaan. Myyjänä oli mummon puoliso, entinen pyöräkauppias.

Se oli selvä peli. Aivan kuin olisi keskusteltu rumasta ankanpoikasesta, jota kukaan ei ollut alkuun huolinut.

Kun vaariintunut pyöräkauppias minulle ennen hyvästejä haikeana sanaili, että Ainottareni olisi minulla lopun ikää, ei asiasta ollut enää epäilystäkään.

Tiesin, että me olisimme erottamattomat.

Minä, Rouva Sana, ja koppakuoriaisen värinen Ainottareni.