Mitä vanhemmaksi Rouva Sana on tullut, sitä vaikeammaksi on muodostunut päästäminen irti.

Siis onnellisista hetkistä. Siitä tunteesta, kun mieli palaa toistuvasti koettuihin hyviin tuokioihin.

Ei tee mieli asettaa jalkojaan arkeen, ei sitten millään, vaikka pitäisi. Vaikka olisi ihan pakko.

Vaikka eipä sillä, ei onnellisista hetkistä luopuminen ole ollut kai koskaan helppoa eikä mukavaa, mutta näin vanhemmiten ne tuntuvat saaneen uusia, erilaisia sävyjä, ja pitävät siksi vahvemmin otteessaan.

Tuntuu kuin lyhytaikaistakin onnea osaisi arvostaa enemmän.

Vai osaako? Tuntuuko sinusta koskaan samanlaiselta?

Tjaa. Tai tiedä sitä sitten.

Mutta nyt tekee silti mieli roikkua kiinni onnellisissa lomamuistoissa. Jonkin sortin masennus tässä on kai punkeamassa siis päälle lyhyen lomapyrähdyksen jälkeen.


Melkein mustavalkoisia muistoja.

Sillä kyllä minä paljon mieluummin näkisin itseni edelleen istumassa lähes 30 asteen helteessä jokipurjehduksella perheen ja ihanien ystävien kanssa.

Nauraa. Hikoilla kuumuudesta. Lepuuttaa jalkoja tuolin käsinojan päällä. Roikottaa päätä narikassa.

Elää hetkeä, jossa tärkeimpiä ajatuksia on vain miettiä, missä syödään illalla tai mitä seuraavana päivänä tehdään. Olla, ja se ihan olisi tarpeeksi. Ja sitten nauraa taas.

Ja tämä hyvin perinteistä juhannus- ja kesäsäätä ennustava ilmanala ei helpota nykyistä olotilaa yhtään.

Villasukat ovat esillä jo. Taidan sytyttää illalla kynttilöitä, kaivaa viltin esiin ja räytyä sen alla.

Ehkä sen jälkeen helpottaa.