Minä ja kroppani

25 maaliskuuta 2019

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Istuin läppärini ääressä ja siemaisin varhain aamulla ensimmäisen kulauksen aamukahvistani. Vihlaisu päässä oli niin hirvittävä, että ojensin otsani hetkeksi työpöydälle.

Kipu sykki oikealta otsalohkosta alas kohti poskea ja poskesta korvan taakse. Tuntui kuin niskani yläpuolella oleva pallo hajoaisi tuhansiksi kappaleiksi.

Myöhemmin kipukohtaukset tulivat ja menivät, mutta kun ne tulivat, oli pakko kaivella lääkekaapin vahvimmat tabut ja asettautua hetkeksi sohvalle makaamaan.

Sama olotila jatkui monta vuorokautta. Tee-se-itse-kotilääkärinä analysoin verkon viisauksista, että minuun on iskenyt kolmoishermosärky.

Että nonni, tällä tiellä tässä kesken talven pahimman työkaaoksen siis mennään.

Hieman myöhemmin tuli epäusko. Ehkä oireet johtuvat sittenkin jostain muusta?

Seuraavaksi istuin hammaslääkärin tuolissa. Hammaslääkäri nyökytteli päätään ja sanoi, että: olipa hyvä, kun tulit. Juurihoidettava hammas se siellä vain muistuttelee itsestään.

Juurihoidettava hammas!

Kaikkea muuta tämän rouvan elämään, mutta ei todellakaan juurihoidettavaa hammasta.

Ei nyt, eikä muulloinkaan.

Hampaista otettiin röntgenkuvat. Muutaman päivän kuluttua sain tuomion: juurihoitoa ei aloiteta. Jokainen hammas oli priimakunnossa.

Mikä mystisintä, myös kivut olivat viiden päivän jälkeen mystisesti kadonneet. Hävinneet tuosta noin vain, tautien mustaan aukkoon.

Good bye ja so long.

Huhtikuussa helpottaa, uskotko


Terveys on ihmeellinen asia. Terveyden arvon ja merkityksen huomaa vasta, kun sen menettää - vaikka vain viideksi päiväksi.

Olin maanitellut talven ajan stressistä kärsivää kroppaani.

Olin kertonut sille, että olin kyllä huomannut sen hiljaiset signaalit: ne unettomat ja huonosti nukutut yöt, yhä tihenevät migreenikohtaukset, huutavan äänen korvassa, joka ilmaantuu aina, kun meillä on liian kiire.

Ja nyt viimeisempänä se tajunnanräjäyttävä viiden päivän mittainen pääkipu, jota me molemmat inhosimme yhtä paljon.

Olin vakuutellut, että kyllä minä tiedän, mistä oireet kertovat. Että kroppani ei saisi olla huolissaan. Minulla ei ole nyt vain vaihtoehtoja.

Olin kertonut, että tämä kaaos ei kestäisi ikuisesti. Huhtikuussa helpottaa. Että jos vain jaksettaisiin tämä kaikki yhdessä.

Olin lahjonut sitä piparkakuilla (taas!) ja syöttänyt sille särkylääkettä, jotta pahimpina päivinä olo ei olisi niin tukala.

Olin neuvotellut ja pyytänyt ymmärtämystä. Lupasin palata takaisin meidän molempien arvostamaan arkeen ja viedä kroppani pian jälleen vähintään kolmesti viikossa liikkumaan.

Minulla oli ollut yhtä ikävä salille ja juoksupoluille ja niitä yhteisiä joutilaita hetkiä sohvan kainalossa kuin omalla kropallanikin.

Suhdettamme on tänä talvena koeteltu. Siis minun ja kroppani.

Sitä totisesti on koeteltu.

Koska mystiset hermokivut väistyivät, ehkä suhteestamme on kuitenkin jotain vielä jäljellä. Ehkä suhteessamme on olemassa jotain, jonka varaan on mahdollista vielä rakentaa.

Kunhan me jaksaisimme yhdessä huhtikuuhun asti.

Minä ja kroppani.

Rouva Sana


4 kommenttia

  1. Äkilliset kivut on aina jotenkin pelottavia. Onneksi menivät ohi. Minä menen tänään ensimmäistä kertaa tänä vuonna pyörällä töihin. Tuntui, että sain vapauteni takaisin. Polvi on vihoitellut koko talven ja nyt siinä ei tunnu kipua...ihan mahtavaa!

    VastaaPoista
  2. Ihminen on luotu liikkumaan; ei nyhjäämään töitä seitsemästä neljääntoista tuntia päivässä, pahimmassa tapauksessa seitsemänä päivänä viikossa.

    Mitä vanhemmaksi me tulemme, tuntuu, että sitä tärkeämpää on liikkeessä pysyminen. Pääkoppa ja kroppa kaipaavat - ja vaativat - sitä. Onneksi :D.

    Antoisia pyöräilykuukausia Outi. Paras aika on jälleen edessä <3.

    VastaaPoista
  3. Ei hitsit, minä ja mun kroppani. HEI HALOO!!! Kolme flunssaa, tulehtunut yläselkä, tulehtunut paksusuoli ja nyt vielä helkkari tämä norovirus, jonka luulin jo keskiviikkona päihittäneeni, niin eikös sekin tullut takaisin, nyyh.
    Kuka haluaa ostaa loppuun kuluneen kropan?
    Mä niin ymmärrän sun tuskan, mutta kuitenkin ymmärrän tasan, miksi sun kroppa haluaa ilmoitella olemassa olostaan. Oot tehnyt niin monen jutun kanssa töitä ja vielä tämän bloggaajan käsikirjan parissa olet varmasti saanut painaa ympäripyöreätäpäivää.
    Olet myös niin oikeassa tuon liikkumisen suhteen, mutta miten liikkua jos on kokoajan kipeä? Mä oon niin kyllästynyt tähän! Oonkohan mä vaan liian vanha, hah hah haa.... joutaisinko jo romukoppaan.
    Anteeksi Minna kun tulin tänne purkamaan omaa pahaaoloani, se ei tietty ollut tarkoitus, sorry <3.
    Mut kevättä kohti kohti mennään vauhdilla ja sen myötä aurinkoisia sekä energisiä päiviä sinulle toivottelen. Uskon, että kyllä se viimeistään kesällä helpottaa, kaikkea hyvää sinulle ihana ystäväiseni <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Sari, tämä rouva vastailee ja huhuilee täältä takaisin monen päivän viiveellä - ei siksi, että olisin juossut pakoon kommenttiasi vaan siksi, että pidin kolmen päivän mittaista pesäeroa monen kuukauden jälkeen aika tavalla kaikkeen, joiden määreenä tai liitteenä (tai muuten vain nimittäjänä) on verkko ja some. Koska siis se pää ja kroppa :)..

      Tänne saapi tulla jatkossakin jakamaan ja vuodattamaan, sillä juuri sitä vartenhan (muun muassa) blogit ovat olemassa: vertaistukea <3.

      Sinua on ravisteltu toisesta syystä kuin minua, mutta lopputulos on sama. Näen tilanteessasi samankaltaisuuksia oman astmataisteluni kanssa vajaat kymmenkunta vuotta sitten. Miten päästä jaloilleen ja ottaa oma elämä ja kroppa haltuun, kun fyysinen kunto on totaalisen huono? Miten liikkua, kun ei voi liikkua?

      Niinpä. Todellakin muistan yhä sen tunteen. Siinä tilanteessa ei auta kuin edetä todella pienin, mutta kropan ja voinnin kannalta merkittävin askelin.

      Sepä se juuri onkin, että miksi oman hyvinvoinnin ja terveyden merkityksen ymmärtää vasta, kun sen kaiken menettää. Silloin, kun usein on melkein liian myöhäistä.

      Onneksi kuitenkin vain melkein.

      Askel kerrallaan, etappi yksitellen vähitellen haltuun, ei liian isoa palaa kakkua kerralla. Tärkeintä on, että omaksutuista uusista tavoista tulisi myöhemmin pysyviä. Kroppa ja mieli kiittävät.

      Eikä sekään helppoa aina ole. Puhuu nimimerkki "Kokemuksesta tiedän". Mutta kun työkalupakissa on uusia työkaluja, niitä tulee rohkeammin käytettyä, kun on se "melkein"-tilanne.

      Voimia ja paranemista Sari <3!!

      Poista

Jaa ajatuksesi, anna palautetta, kerro tarina. Kiitos, että viestit!

My Instagram