Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Istuin läppärini ääressä ja siemaisin varhain aamulla ensimmäisen kulauksen aamukahvistani. Vihlaisu päässä oli niin hirvittävä, että ojensin otsani hetkeksi työpöydälle.

Kipu sykki oikealta otsalohkosta alas kohti poskea ja poskesta korvan taakse. Tuntui kuin niskani yläpuolella oleva pallo hajoaisi tuhansiksi kappaleiksi.

Myöhemmin kipukohtaukset tulivat ja menivät, mutta kun ne tulivat, oli pakko kaivella lääkekaapin vahvimmat tabut ja asettautua hetkeksi sohvalle makaamaan.

Sama olotila jatkui monta vuorokautta. Tee-se-itse-kotilääkärinä analysoin verkon viisauksista, että minuun on iskenyt kolmoishermosärky.

Että nonni, tällä tiellä tässä kesken talven pahimman työkaaoksen siis mennään.

Hieman myöhemmin tuli epäusko. Ehkä oireet johtuvat sittenkin jostain muusta?

Seuraavaksi istuin hammaslääkärin tuolissa. Hammaslääkäri nyökytteli päätään ja sanoi, että: olipa hyvä, kun tulit. Juurihoidettava hammas se siellä vain muistuttelee itsestään.

Juurihoidettava hammas!

Kaikkea muuta tämän rouvan elämään, mutta ei todellakaan juurihoidettavaa hammasta.

Ei nyt, eikä muulloinkaan.

Hampaista otettiin röntgenkuvat. Muutaman päivän kuluttua sain tuomion: juurihoitoa ei aloiteta. Jokainen hammas oli priimakunnossa.

Mikä mystisintä, myös kivut olivat viiden päivän jälkeen mystisesti kadonneet. Hävinneet tuosta noin vain, tautien mustaan aukkoon.

Good bye ja so long.

Huhtikuussa helpottaa, uskotko


Terveys on ihmeellinen asia. Terveyden arvon ja merkityksen huomaa vasta, kun sen menettää - vaikka vain viideksi päiväksi.

Olin maanitellut talven ajan stressistä kärsivää kroppaani.

Olin kertonut sille, että olin kyllä huomannut sen hiljaiset signaalit: ne unettomat ja huonosti nukutut yöt, yhä tihenevät migreenikohtaukset, huutavan äänen korvassa, joka ilmaantuu aina, kun meillä on liian kiire.

Ja nyt viimeisempänä se tajunnanräjäyttävä viiden päivän mittainen pääkipu, jota me molemmat inhosimme yhtä paljon.

Olin vakuutellut, että kyllä minä tiedän, mistä oireet kertovat. Että kroppani ei saisi olla huolissaan. Minulla ei ole nyt vain vaihtoehtoja.

Olin kertonut, että tämä kaaos ei kestäisi ikuisesti. Huhtikuussa helpottaa. Että jos vain jaksettaisiin tämä kaikki yhdessä.

Olin lahjonut sitä piparkakuilla (taas!) ja syöttänyt sille särkylääkettä, jotta pahimpina päivinä olo ei olisi niin tukala.

Olin neuvotellut ja pyytänyt ymmärtämystä. Lupasin palata takaisin meidän molempien arvostamaan arkeen ja viedä kroppani pian jälleen vähintään kolmesti viikossa liikkumaan.

Minulla oli ollut yhtä ikävä salille ja juoksupoluille ja niitä yhteisiä joutilaita hetkiä sohvan kainalossa kuin omalla kropallanikin.

Suhdettamme on tänä talvena koeteltu. Siis minun ja kroppani.

Sitä totisesti on koeteltu.

Koska mystiset hermokivut väistyivät, ehkä suhteestamme on kuitenkin jotain vielä jäljellä. Ehkä suhteessamme on olemassa jotain, jonka varaan on mahdollista vielä rakentaa.

Kunhan me jaksaisimme yhdessä huhtikuuhun asti.

Minä ja kroppani.

Rouva Sana