Luova joutilaisuus.

Siis luo-va jou-ti-lai-suus, sanoo Rouva Sana.

... Vai olenkohan puhunut siitä jo ihan liikaa? Sehän on itsessään aika kulunut, hapottunutkin sanapari.

Mutta kun tykkään siitä niin.



Sillä tähän ikään saakka on tämän rouvan pitänyt elää, että olen aidosti ymmärtänyt joutilaisuuden merkityksen luovuudelle.

Onnelliselle, hyvälle elämisen tahdille.

Teen paluuta kahden viikon mittaiselta totaalilomalta.

Olen omaksunut sanavarastooni uuden ilmaisun. Rouva Sanan sanastossa totaaliloma tarkoittaa  ehtaa, aitoa lomaa, siis lomaalomaa.

Se, kun on yrittäjyyden myötä muodostunut harvinaisuudeksi.

Kulunut loma oli ensimmäinen reilun vuoden mittaisen yrittäjätaipaleeni aikana; olin kahteen viikkoon aikoihin tekemättä yhtään mitään järjellistä, ja sen varmisti maisemanvaihdos 11 tunnin lentomatkan päähän Thaimaan aurinkoon.

Olen tehnyt viimeisen reilun vuoden aikana töitä melkein aina. Keskimäärin kuutena päivänä viikossa, parhaimpina 10-12 tuntia päivässä. En toki kaikkina, tietenkään.

On kuitenkin pitänyt tehdä, ja olen halunnut tehdä.

Blogi on ollut lomatauoilla samaan tapaan kuten ennenkin, mutta sisältötoimiston puoli ei ole koskaan hiljentynyt.

Päinvastoin. Blogitauot ovat vain mahdollistaneet entistä painavamman satsaamisen sisältötoimistoon.

Niin kävi viime kesätauolla ja niin kävi hiljan joulutauolla (jonka aikana syntyi muuten Keski-Uudenmaan blogit eli Kublo).


Olen tehnyt viimeisen reilun vuoden aikana töitä kesäkuumalla terassilla, viikonloppuisin perheen kanssa maalla ja piparkakkujen paistamisen lomassa, kun muu Suomi on hiljentynyt joulun viettoon.

Olen vastannut työpuheluihin matkalla perheen lomareissuilla pohjoiseen, kantanut läppäriä mökille, hotellihuoneen sänkyyn ja kahvilaan.

Toki välissä on ollut lyhyitä hengähdyksiä, ei rouvakaan täysi kone ole. Parhaimmillaan neljän-viidenkin päivän mittaisia ja jopa maisemanvaihdoksiakin, mutta pitempiä ei kertaakaan.

Eikä totaalilomalle jääminen nytkään ihan helppoa ollut. Kahden viikon lomaa edelsi toiset ihan ylitäyteiset ja yltiöpäiset kaksi viikkoa.

Paljon hehkuttamastani ja ylistämästäni ubikinonistakaan ei ollut silloin juuri hyötyä: migreeni ehti käydä lähes taloksi sisältötoimistoon.

Ja ihan vain siksi, kun yrittäjänä kun on tehtävä itse kaikki. Kaikki (kirjanpitoa lukuun ottamatta, jonka olen älynnyt alusta saakka ulkoistaa itseäni viisaammalle, thank god!).


Niinpä ensimmäinen lomaviikko menikin sitten ihmetellessä, tokkurassa, väsyneenäkin toki, mutta onneksi vain hetken aikaa.

Ihana, lämmin aurinko varmisti sen, että syväjäätymisestä ei ollut vaaraa.

Kun vielä hotellin nettiyhteys oli olematon, ja se toimi miten toimi, netittömänä ja somettomana oli yhtäkkiä aikaa vain olla.

Ja ihanaa, että oli. Toisen viikon aikana huomasin, että voisin jopa tottua uuteen elämääni.

Aistit avautuivat ja herkistyivät. Aloin huomata ympärilläni asioita, joita tuskin olisin muutoin huomannut.

Tuoksun, joka tarttui vaatteisiin rantapäivän jälkeen. Tuulen, joka toi suolaista vettä kasvoilleni merimatkan aikana.

Kaaosmaisen liikenteen, joka sulavaa soljumista rakastin seurata eniten tuk-tukin tai bussin kyydistä vain siksi, koska kummassakaan ei ollut ulko-ovia (eikä kyllä lasejakaan ikkuna-aukkojen kohdalla vaan suora yhteys aurinkoon).

Perheen joka iltaisista Uno-peleistä kummunneen ilon ja naurun: oli kirjaimellisesti aikaa vain olla yhdessä.

Thaimaalaisen wai-tervehdyksen, joka oli aina erilainen tilanteesta ja waiaajasta riippuen.

Tai sen kaupallisuuden ja buddhalaisen tyyneyden oudon, sulavan sekoituksen, joka löi kasvoille ja korville pienellä temppelialueella järjestetyillä viikottaisilla iltamarkkinoilla.

Temppelissä munkit meditoivat ja huokuivat mielen tyyneyttä, ja välittömästi temppelin ulkopuolella käytiin kauppaa piraattituotteista ja myytiin ruokaa katukeittiöistä.

Ihana, omituinen Thaimaa.



Yhtäkkiä päähän alkoi kummuta uusia ajatuksia, mieli alkoi työstää loputtomana virtana uusia ideoita: se minun pitää tehdä, tuosta minun pitää vielä kotona kirjoittaa.

En kaivannut ympärilleni virikkeitä. Osa mukaan ottamistani kirjoista jäi lukematta, sukkakudin unohtui reppuun koskematta, puhelimeen ladatussa äänikirjassa ehdin kahdessa viikossa hädin tuskin puoliväliin.

Ainoa mukanani ollut lehti piti lukea viimeisen iltana vimmaisesti loppuun ihan vain siksi, että vältyin raahaamasta sitä takaisin kotiin.

Katselin tai olin katselematta: suljin silmäni, tunnustelin ja haistelin. Nautin ympärillä kuulemastani. Unohduin omiin ajatuksiini. Joskus jopa torkahdinkin.

Ihana, omituinen loma.

Ihana, luova joutilaisuus.




Tänään ainoa huolenaiheeni on se, että nyt kun arki taas alkaa, saanko toteutettua edes puoliakaan loman aikana syntyneistä ideoista; saanko napattua kiinni niiden langoista.

Kuihtuvatko luovat ajatukseni yksitoikkoiseksi to do -listaukseksi, joka pölyyttyy kesään mennessä työpöydälle.

Tai se, pääsenkö normaaliarkeen pitkään aikaan ylipäätään kiinni.

Sillä tätä kirjoittaessani mieleni, ajatukseni ja kroppani elää yhä konkreettisesti viisi tuntia etuajassa jossain kaukana auringossa ja onnellisissa, joutilaissa olotiloissa.

Ja ei siinäkään lopulta mitään, mutta Thaimaan aamukymmenen aamu-uintiaika tarkoittaa Suomen aamuviiden pimeää, vähintäänkin kylmää talviarkea.

Juuri tänään töiden aloittaminen aamuviideltä ei tunnu tuskaiselta, mutta kuukauden päästä se saattaa aiheuttaa lieviä haasteita.

Mutta ainakin olen taas pitkään aikaan kokenut ja inspiroitunut.

Sillä se luova joutilaisuus, you see...

Halusit tai et, en ehkä koskaan lakkaa puhumasta siitä.


Sisältötoimisto Rouva Sana järjestää 
verkkoon, sosiaalisen median kanaviin ja printtiin erilaisia sisältöjä tuottaville 
luovuuteen, sen ruokkimiseen ja luovien kuoppien väistämiseen liittyviä kursseja
Seuraa verkkosivujen ajankohtaista-palstaa.
Nyt tarjolla on myös Minustako bloggaaja - Näin tuotan sisältöjä verkkoon -kurssi.