Muistan sen edelleen kuin eilisen päivän.

Tein ensimmäisen kukkakoruni aika tavalla tarkkaan vajaa vuosi sitten toukokuussa.

Oli PING Helsinki Business Festival -tapahtuman varhainen aamu. Järvenpään Kukkatalon yrittäjä Saija Sitolahti työntekijöineen oli vallannut tapahtumakerroksen vessareitin varrelle osuneen aulatilan.

Aulatilan pöydät notkuivat upeista, värikkäistä kukista ja erilaisista vihreistä lehdistä. Oli rautalankaa, liimaa, helmiä ja muita koristeita.

Sanalla sanoen siis huikaisevan paljon kaikkea superkaunista.

Saija Sitolahti

Seisoin ja katselin, kuinka tapahtumavieraiden kädet pyörivät villisti kukkien ympärillä ja kuinka he askartelivat itselleen toinen toistaan upeampia kukkakoruja.

Seurasin puuhia ihastuneena, mutta samalla vastustelin ja jarruttelin. En minä, en todellakaan! Sillä minä en osaa.

Mä tässä katselen ja ihailen vain.

Kunnes Saija sai houkuteltua minut pöydän ääreen, ujutettua käteni kukkiin ja... Sen jälkeen se oli menoa se.

Ei kukkasormuksestani mikään mestariteos tullut, ei tod. Mutta kannoin sitä suurella ylpeydellä sormessani koko PING Helsinki -tapahtuman ajan ja kuljetin kotiin asti.

Minun sormukseni. Minun itse tekemäni.

Seuraavan kerran työnsin käteni kukkiin pari kuukautta PINGiä myöhemmin Flow-festareilla.

Eksyin ystäväni kanssa sponsorin kukkapisteelle, kun pöydillä olivat enää jämät jäljellä. Osa askartelemiseen kelpaavista kukista piti haalia maahan tippuneista, osa riipiä jätesäkkeihin matkalla olevien varsien joukosta.

Se ei kuitenkaan estänyt meitä tarttumasta hylättyihin ja hyllytettyihin kukkakaunottariin ja luomasta niistä jotain uutta.

Istahdin jakkaralle. Yhden kukkasormuksen tehneen konkarin elkein aloin pyörittää itselleni hiuksiin asetettavaa hiuskorua, vaikka minulla ei ollut tarkkaa muistikuvaa saati sitten käsitystä, miten muut sen Pingissä tekivät.

Ei enää puhettakaan, että minä en osaa. Ja kukkakoru materiaalista syntyi.

Vaatimaton koru vaatimattomista materiaaleista, mutta yhden festivaalin ja seuraavana päivänä vietettyjen ystävien juhlan kestävä; kaunis ja omin käsin tehty.



Kukkien kanssa värkkäämisessä on jotain hyvin terapeuttista. Se muistuttaa hieman samaa kuin saven työstäminen.

Keramiikkaharrastuksessa lähes parasta on saven muokkaamisesta kumpuava tunne. Kun märkä savi tursuaa sormien välistä ja kova möykky taipuu vähitellen sellaiseen muotoon kuin sen haluaa.

Ajan ja paikan tunne katoaa. On vain minä ja savi, ei ketään muuta.

Sama flow ja ajan ja paikan tunteen katoaminen pätee myös kukkien kanssa puuhaamiseen.

En siksi voinut kuin hihkua innostuksesta, kun kuulin Saija Sitolahden Kukkakirjan (Otava, 2018) ilmestymisestä.

Kirjan parasta antia on sen idea: Saijan rautaisen kukkaosaamisen ja tietotaidon jakaminen muiden kukista pitävien iloksi.

Sillä olen vakuuttunut yhdestä asiasta.

Tässä maassa täytyy olla monta muuta rouvasanaa: yhtä tumpeloa ja osaamatonta, mutta käsillä tekemisestä inspiroituvaa kukkahörhöä, jolla on enemmän intoa ja lämpiä tunteita kukkia kohtaan kuin aitoa osaamista.

Nyt meille on oma kukkaopas!

Saija jakaa kirjassaan vinkkejä paitsi kukkakorujen ja -asusteiden tekemiseen myös siihen, miten kukkia voi hyödyntää erilaisissa koristeluissa, kattauksissa ja asetelmissa.

Lisäksi kirjassa on vinkkejä kimppujen sitomiseen. Kirja alkaa yleisohjeilla sekä tarvikkeiden ja ennen kaikkea kukkien lyhyellä esittelyllä.

Esteetikko nauttii kirjan kauniista Maru Lemmetyn kuvista.

Kiitos Kukkakirjan, kukkavärkkäämiseni ei pääty edellissuveen. Sano rouva sanoneen: tulevana suvena sä näet runsain määrin kukkia mun hiuksissani.

Saija Sitolahti






Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena. 

Samalla paikkakunnalla asuva Saija Sitolahti kuuluu Rouva Sanan yrittäjäystäviin.