Rouva Sana, vapaalla

Ai maailma! Tässä sitä nyt ollaan taas: joulussa.

En tiedä sinusta, mutta Rouva Sanan mielestä aika kuluu tätä nykyä aivan liian vauhdilla.


Muistan edelleen elävästi päivän, jolloin kirjoitin edellisen postaukseni joulusta ja blogin joulutauosta. Tuosta ihan vain hetki sitten olleesta päivästä on nyt päivälleen vuosi.

Niin se aika rientää.

Jos törmäisit kirjaan, jonka nimenä on Miten elää ilman rahaa, miten toimisit?

Hipelöisitkö kirjaa hermostuneena, vilkuilisitko toivorikkaana sen vinkkejä ja sujauttaisitko sen sitten ostoskärryyn tai lainattavan kirjapinon joukkoon?

Vai jättäisitkö kirjan hyllyyn tyytymättömästi murahdellen?



Rouva Sana ei voinut vastustaa kiusausta.

Kun Miten elää ilman rahaa -kirja suorastaan huusi kirpputorilla Rouva Sanan silmien edessä, ja kun sen takakannessakin vilkkui enteellisesti teksti Haluatko säästää tai elää kokonaan ilman rahaa?, tunnustan: kiusausta oli vaikea vastustaa.

Lopputuloksena oli, että perehdyin kuluneen kesän suloisimpina päivinä siihen, miten minusta voisi tulla rikas hyppäämällä pois rahatalouden rattaista.

Tullessaan äidiksi nainen löytää itsestään yllättäviä piirteitä.

Kiitos myötämielisyydestänne Rouva Sanan ystävät.

Vuosikalenteri 2017 -voittajan julkistaminen nytkähti yhdellä päivällä eteenpäin ammattiasioiden ja vaikuttajamarkkinoinnin jyrätessä edelle.



Toivottavasti saan teiltä tilanteen anteeksi.

Voiko yhdessä puusta tulla matkailuvaltti?

Kyllä voi, jos on Retkipaikkaa ja Lohjan kaupunkia uskominen.

Retkipaikka toteutti kuluvan vuoden aikana Lohjan kaupungin kanssa vaikuttajamarkkinointikampajan, jonka kohteena oli puu.

Siis puu.

Tammi.

(Kuva: Out Of Office -blogi/Johanna Suomela)

Tammen ainutlaatuisuus oli toki tiedossa Lohjalla jo ennen minkäänlaista kampanjaakin, ja muutama muukin luonnosta kiinnostunut tiesi paikallisen puun erikoisuuden, mutta muuten sitä ei ennen mennyttä kesää juuri matkailuvalttina pidetty.

Mutta nyt pidetään.

Perustettuani sisältötoimiston olen saanut yrittäjiltä säännöllisin väliajoin tiedusteluja, mitä bloggaajien ja muiden sisällöntuottajien kanssa toteutettava yhteistyö nyt oikeastaan sitten tarkoittaakaan.

Siis se vaikuttajamarkkinointi.

Mitä vaikuttajamarkkinointi on yrityksen näkökulmasta, ja millaisia tuloksia sillä voidaan saada aikaan, erityisesti rahallisesti?

Viimeksi yhteydenotto tuli Keski-Uudenmaan Kehittämiskeskuksen järjestämien Yritystreffien jälkeen marraskuun lopussa.



Enpä olisi Rouva Sana ellen yrittäisi suu vaahdossa ja lähes verenmaku suussa avata asiaa apua kysyville; en vähiten siksi, että harjoitan vaikuttajamarkkinointia oman blogini kautta itsekin.

Silti tyhjästä on paha nyhjäistä kovin pitkälle.

Huh hah hei - ja glögiä pullo.

Jotenkin tuon kaltainen oli Rouva Sanan fiilis viime viikonloppuna Viisi vinkkiä luovuudesta kirjoittajille ja bloggaajille -kurssi- ja sisustusillan jälkeen.

Tai voisi tunnelmia kuvailla myös toisella, paljon kuluneemmallakin sanan parrella.

Pieni pakkanen nipistää sormia, ja tekee mieli puhaltaa sormikkaiden läpi.

Kumma juttu. Tuntuu, että täällä tulee aina. Onneksi tuli laitettua päähän pipo.

Jostain puhaltaa alueelle kevyt savun haju. Ei paha. Se tuo mieleen joulusaunan.

Kaukaa kuuluu alasinta vasten lyötävän vasaran kilkatus. Muistan, miltä sepän pajassa kuulostaa.

Ihmismeri velloo yhdessä jonossa edessä ja takana, mutta on jotenkin omituisen hiljaista. Sitten ymmärrän.

Näillä joulumarkkinoilla ei ylimääräinen älämölö pauhaa.

Lohjalla edelleen luotetaan, että joulumarkkinoiden tunnelma syntyy siitä, mistä se on aina syntynyt.

Vanhoista hyvistä perinteistä ilman ylimääräisiä, turhanpäiväisiä dingdong-klumeluureja.

"En minä mitenkään miehiä etsi. Mutta jos rakkaus tule vastaan, en minä kyllä vastaankaan pane."

Ai maailma, mikä asenne suorapuheisella Annelilla oikein on.

Toisaalta taas.

Puolitoistatuntinen avomielisen Annelin parissa on kuin parhainta ystäväterapiaa. Kuin parhaan kaverin kanssa juttelisi.

Vaikka sitä ei saisikaan sanoa ääneen niin tiedäthän sinä: yksi ilta juoruilua tekee niin vastustamattoman hyvää.

Jo näytää maailma sen jälkeen niin monen piirun verran toisenlaiselta.

Keski-Uudenmaan teatterin KUT:n vierailuesitys Avomielinen Anneli ei voisi olla ohjelmistossa juuri parempaan aikaan. Treffit Annelin kanssa on ehdottomasti parhaimmillaan pikkujoulukautena.

Tai no, tekee puolitoistatuntinen juoruiluhetki tietenkin kai hyvää milloin vain. Pikkujouluaikaan näin avomielinen ja suorapuheinen esitys sattuu kuitenkin istumaan kuin nenä päähän.

Avomielinen Anneli on yhden naisen show. Näyttelijä Pauliina Hukkaselle kirjoitetun ronskin tarinan takaa löytyy Seela Sellallekin tekstejä kirjoittanut Leena Tamminen.

Hukkanen on ammattinäyttelijä, ja hän on Keski-Uudenmaan teatterin riveistä monellakin tapaa tuttu. Sittemmin Savon sydämeen muuttanut Hukkanen on emännöinut tovin Juvalta löytyvää Kuninkaankartanon kesäteatteria, ja ensi kesänä hänet löytää myös Puumalasta.

Anneli on yksityisyrittäjä, rohkeisiin vaatteisiin erikoistuneen Boutique Annelin ainoa työntekijä, moneen kertaan eronnut keski-ikäinen rouvashenkilö.

Tarinassa on paljon samantyyppistä asennetta kuin vuosi sitten KUT:ssa vierailulla nähdyssä Terapian tarpeessa -esityksessä. Jos olet  nähnyt sen, olet hieman hajulla, mitä odottettavissa on: tiukkaa keski-ikäistyttä naisasiaa.

Rouva Sanan tarinan Terapian tarpeessa -esityksestä löydät edelleen täältä.

Anneliahan ei sitten saa oikeasti polvilleen mikään. Ei se, että naapuripuodin pitäjä haukkuu kateellisuuksissaan Annelin vaatekaupan tarjonnan liian värikylläiseksi.

Ei se, että Keijon-Veijon-ja-mitä-niitä-kaikkia-nyt-olikaan jälkeen Anneli on edelleen yksin, haaveilee yksistä kunnon kirkkohäistä, jolloin hän voisi pukeutua morsiuspukuun.

Eikä pane pahakseen, jos rakkaus tulisi vielä kerran kohdalle.

Eikä Annelia lannista edes se, että paras ystävä Kaija on löytänyt vanhoilla päivillään rinnalleen miehen ja saanut siinä sivussa kaupan päälle pari lastenlastakin.

Ei, ei, ei.

Ei ainakaan merkittävästi.

Puhuttavaa Annellilla kuitenkin riittää, kaikesta. Tiukalla, määrätietoisella ja onneksi myös itseironisella ja huumorintajuisella asenteella.

Ei Anneli vastaankaan panisi, jos hän pääsisi vielä joskus naimisiin. Silloin hän ostaisi itselleen sopivan morsiuspuvun. (Kuva: Keski-Uudenmaan teatteri/KUT)

Hukkanen on Annelina ilmiömäinen. Hukkanen on yhtä kuin Anneli.

Treffit Annelin kanssa alkavat molemminpuolisella hitaalla tarkastelulla.

Jaahas, ketähän siellä katsomon puolella tänään on, ja kuka ihme mahtaa olla noin rohkea, varttunut Anneli, joka ei välitä, vaikka lyhyen lureksimekon alta vilkkuvat mustat pikkarit.

Illan edetessä tutustuminen kuitenkin etenee, tunnelma tihenee, ystävyys syvenee ja estot häviävät. Raja-aidat, jos niitä edes oli, katoavat

Anneli on kuin se suorasuisin tyttökaveri, joka juttelee kuulumisiaan näyttämöltä juuri minulle. Siis minulle.

Ja minä vastaan päätäni nyökytellen ja vain nauran.

Tiedän kyllä. Alkuunsa saattaa hieman epäilyttää, että miten ihmeessä yksi nainen voi täyttää lavan kokonaiseksi puoleksitoista tunniksi ilman, että esitys alkaa jossain vaiheessa kyllästyttää ja näyttämölle kaipaa toista naamaa.

Ohjaaja Kari Paukkusen näpeissä Avomielinen Anneli on kuitenkin niin luonteva turinointihetki Boutique Annelin eli kahden vaaterekin ja yhden peilin välimaastossa, että huoli on täysin turha.

Vaatetta lentää, kuohuviinipullo poksahtelee ja Annelin suu käy sukkelaan; loppua kohden niin kiivaaseen ja iloluontoiseen tahtiin, että Rouva Sana ei ole aikoihin nauranut millekään yhtä suuret Niagaran putoukset silmissään.

Jos keski-ikäisten naisystävysten pikkujoulukausi pitää aloittaa tai päättää johonkin niin ehdottomasti Avomieliseen Anneliin!

Ja huutomerkki!

Vielä ehdit.

No, nyt tehdään teatteria niin järisyttävän isosti, näyttävästi ja prameissa kehyksissä, että johan tässä yhden keskiuusmaalaisen rouvan sydän ihan pakahtuu.

Suosikki-lehden entinen päätoimittaja Jyrki Jyräys Hämäläinen (Juha Palkeinen) oli aikansa julkkis. (Kuva: Järvenpään teatteri/Sami Lamberg)

Järvenpään teatteri on nimittäin aika kumma pakkaus. Siinä vaiheessa, kun katsojana luulet nähneesi ja kuulleesi oikeastaan kaiken, se yllättää jälleen.

Viime viikolla kantaesityksensä saaneesta Jyrki Boy -musikaalista olisi jo moni ammattiteatterilainenkin taatusti aika tavalla kade.

Isoäiti. Isoisä.

Mummu, mummo, mumma, famu.

Vaari, pappa, faffan.



Rakkaalla isovanhemmalla on monta nimeä.

Mitä sinä muistat ihmisestä tärkeän nimen takaa?

Onko kirjoittaminen työsi, osa sitä tai tiivis ja tärkeä harrastus? Tunnistatko, mitä tarkoittaa sana rutinoituminen?

Jossain vaiheessa, kun kirjoittaa paljon, rutinoituu. Monessa tilanteessa rutiinit ovat vain hyvästä; erityisesti jos kirjoittaminen on leipätyö ja tekstit on vain saatava valmiiksi.

Rutiinien ansiosta kirjoittajan ei tarvitse jäädä odottamaan luovuuden vuolasta virtaa vaan työt valmistuvat aikatauluun mennessä.

Rutiinien avulla saa aikaan, ja aika usein paljon.

Mutta lähes poikkeuksetta jokainen kirjoittaja huomaa jossakin vaiheessa työtään tai harrastustaan leipääntyneensä: jalaksiensa tarttuneen samoihin uriin.

Sanat maistuvat täsmälleen samanlaisilta kuin viikko sitten. Ajatukset polkevat paikoillaan.

Luova kirjoittamisen ilo, ja lähes kaikkien aistien avulla kosketeltavissa oleva kirjoittamisen nautinto on hukassa.

Omat tekstit maistuvat oksennukselle.

Ja kun kuukausi sitten päässä kulki ajatusten vuolas virta, nyt siellä ei syki yhtään mikään.

Miten tästä kaikesta pääsee taas takaisin jaloilleen?

Kaikki luovan kirjoittamisen ohjaajat ja opettajat ovat poikkeuksetta samaa mieltä yhdestä asiasta: on höpönhöpöä, että kirjoittaminen vaatisi luovan flowtilan.

Kirjoittamiseen liittyy yhtä vähän boheemia taiteilijaelämää kuin vaikkapa näyttelijän työhön, jossa harjoitellaan päivisin ja näytellään iltaisin.

Jossain välissä sitä ehtii toki välillä ottaa punaviinilasillisen ja pitää kessun mittaisen luovan tuumailutauon, mutta sen jälkeen on taas puskettava: hurisipa flowmoottori tai ei.

Kirjoittaminen on ihan tavallista työtä, ja aika usein aika raakaakin työtä.

Mutta aina moottori ei silti hurise, ja ajatus luo tyhjää. Tekee mieli paiskata näppis nurkkaan ja muistipanot takan sytykkeeksi.

Ja unohtaa, että tässähän piti jostain kirjoittaa.

Mitään sellaista lukkoa ei olekaan, jota ei hoitaisi ensiapuna lyhyt kahvitauko - ja näin joulun lähestyessä tietysti joulutorttu. (Astiat: Tuias)

Kirjoittaminen on ajattelemista. Kirjoittaminen on ajattelun ja havainnoinnin väline.

Kirjoittamalla kirjoittaja hahmottaa ympärillään olevaa maailmaa ja omaa suhdettaan siihen.

Toimittaja, kirjoittaja, lukuisten kirjoittajakurssien ja -työpajojen vetäjä sekä kirjoittamisenoppaiden laatija Marketta Rentola on joskus todennut, että kirjoittajan pitää särkyä silloin tällöin.

Tutun ja turvallisen hajottaminen kirjoittamisessa antaa tilaa jollekin uudelle.

Epäonnistuminen ja pettymykset eivät ole pahasta. Ne terästävät kunnianhimoa ja saavat pienen rähmällään olon jälkeen kirjoittamaan paremmin.

Pitää käydä pohjalla, jotta voi luoda jotain uutta.

Uskotko?

Tuiasin käyttökeramiikkaa.

Näihin samoihin ajatuksiin paneutuu myös Sisältötoimisto Rouva Sanan ja Tuiasin yhteistyössä torstaina 1.12. järjestämä Viisi vinkkiä luovuudesta kirjoittajille ja bloggaajille -kurssi- ja sisustus-ilta.

Mitkä keinot kannattaa ottaa käyttöön, kun luovuuslukko iskee? Mikä palauttaa uskon omaan tekstiin ja kirjoittamiseen?

Onko flowmoottorin käynnistämiseen ja voitelemiseen olemassa jonkinlaisia vinkkivitosia? Löytyisikö somesta kaveri?

Ja voiko pieni olla aidosti kertomisen arvoista?

Kurssi-ilta järjestetään Jokelan vanhassa asemarakennuksessa Tuusulassa hyvinkääläisen keraamikon Tuiasin jouluisessa pop up -myymälässä.

Tuias on käyttökeramiikkaa valmistava yritys, jonka tuotteita on vilahdellut viimeisten vuosien aikana tasaisin väliajoin kaikissa Suomen suurimmissa aikakauslehdissä sekä Instagram-kuvissa.

Tuotteet valmistetaan alusta loppuun kädestä pitäen Tuiasin omassa pajassa Jokelan rajapinnassa Hyvinkäällä.

Luovuus ei ole aina pelkkää tekniikkaa vaan joskus flowmoottorien käynnistäminen vaatii myös maisemanvaihdoksen inspiroivaan miljööseen sekä mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia samanhenkisten ihmisen kanssa.

Viisi vinkkiä luovuudesta kirjoittajille ja bloggaajille -kurssi-illassa saat hieman kättä pidempää oman flowmoottorin käynnistämiseen Tuiasin esteettisen kauniissa pop up -myymälässä sekä tapaat keramiikko Tuija Koposen tuotteiden takana.

Joskus pieni tauko tekee yksinkertaisesti kirjoittajalle vain terää.

Ja jos samalla saa uutta ajateltavaa, yksikään taukoon käytetty hetki ei ole mennyt hukkaan.

Tule ottamaan salaisuuksista selvä ja mukaan inspiroitumaan!

Myrskyn ja luovuuslukon jälkeen koittaa aina jossain vaiheessa uusi aamu.

Kun kirjoittaminen on enemmän kuin pelkkä elanto ja sanoihin suhtautuu intohimoisesti koluamalla melkein kaiken siihen liittyvän.

Kun kirjoittamista on aluksi harrastanut, sitten opiskellut melkein koko aikuisikänsä ja myöhemmin kirjoittanut ammatikseen parisenkymmentä vuotta, on valmis allekirjoittamaan kirjailija Erno Paasilinnan kuolemattoman lauseen:

Kirjailijaksi ei synnytä.

Ei todellakaan. Meistä jokainen on luova synnynnäisesti omalla tavallaan, mutta pelkkä luovuus ei riitä.

Kirjoittamiseen liittyviä taitoja on harjoitettava säännöllisesti.

Oletko koskaan pohtinut, mistä toimittajan tavallinen työpäivä koostuu?

(Tästä kirpputorilta ostetusta kuvan kirjasta on tulossa muuten myöhemmin blogin puolella tarinaa... Pysy kuulolla!)

Päivä alkaa juttujen ideoinnilla, näkökulmien ja juttutyypin suunnittelulla, haastateltavien etsinnällä sekä haastatteluiden sopimisella.

Paljon on ehtinyt siis jo tapahtua ennen kuin toimittaja on ehtinyt päästä itse asiaan.

Kun nimi on suuri, yhteydet selkeät ja tuotteet ajankohtaisia, 100-vuotispäivää sopii viettää hyvin vielä pari vuotta merkkipäivän jälkeenkin.

Näin tuumittii Keravan Taide- ja museokeskus Sinkassa.

Sinkassa päätettiin tänä syksynä nostaa esiin Suomen merkittävimpiin muotoilijoihin ja sisustussuunnittelijoihin kuulunut Ilmari Tapiovaara lähes päivälleen tasan kaksi vuotta merkkipäivän jälkeen.

Syy on hyvin yksinkertainen.

Tapiovaara ehti vaikuttaa 10 vuoden ajan Keravan Puuteollisuuden palveluksessa ja jättää kädenjälkiään keskiuusmaalaisen, tosin sittemmin purettuun, sisustussuunnitteluun.

Rouva Sanan ystävä laittaa kuvan Facebookiin. Kuvassa on kaksi päätä: kahdet aivot.

Päiväsaikaan pää on harmaata massaa. Aivot ehkä keskittyvät; ne käsittelevät kenties yhtä tietoa kerrallaan.

Tai sitten niissä ei liiku kiireen vuoksi enää yhtään mitään.



Yöllä toinen pää sykkii kuvassa elämää: aivot salamoivat ja kuvavirta loputon.

Kiire verottaa ja saa päämme sykkimään ja tykyttämään. Yöstä tulee katkonainen.

Facebook-kuvan alle tulee kommentteja: "Minusta tuntui viime yönä ihan samalta".

Kello käy, tik tak.

Viimeisiä tunteja viedään.

Eilen sunnuntaina siirryttiin talviaikaan, ja tänään lausutaan lokakuulle hyvästit.

Mikä, mikä, mikä ihme meidän koti-Suomen kirjallisissa kulttuuripiireissämme on oikein nyt valloillaan?

Kun tukka ja mekko ovat hyvin, kaikki ovat hyvin.

Totta toinen puoli.

Tukan kunnon tai mekon näyttävyyden merkitystä arkisessa elämässä ei sovi toki väheksyä, varsinkaan naisihmisen kohdalla.

Ihmisten kokonaisvaltainen hyvinvointi on kuitenkin paljon muutakin kuin kauneutta ja muotia.

Tämä kävi hyvin selville viime viikonvaihteessa I love me - Ole tärkeä itsellesi -messuilla, joihin Rouva Sana osallistui nyt ensimmäisen kerran (kyllä... jälkikasvun viikon mittainen syysloma ja kolmipäiväiset messut mahtuvat harvoin yhteen).

Lihashuoltotreenit sujuvat hyvin esimerkiksi Blackrollin, vaahtomuovista tehdyn, liikuntaan sovelletun foamrollerin eli erityisen rullan avulla.

Kauneuden ja muodin väliin oli istutettu I love me -messuilla huikaiseva määrä terveyteen, liikuntaan, henkiseen hyvinvointiin ja luonnolliseen elämäntapaan liittyviä aiheita ja näytteilleasettajia, että yhtenä päivänä kaikesta oli lähes mahdoton ottaa selvä.

Mutta Rouva Sana otti.

Onko täällä syysloman aikana vielä Tallinnaan mänijöitä?


Jos on, älä missaa tätä mielenkiintoista museotuttavuutta, joka on jäänyt monilta suomalaisilta turhaan pimentoon.

Omena ei ole taaskaan pudonnut kauas - niin kuin teatteri- ja elokuvapiireissä aika usein ruukaa tapahtua.

Kotimaassaan Ranskassa supersuosituksi kohonnut näytelmä Vaimoni on toista maata perustuu ranskalaisen Gilles Dyrekin käsialaan.

Dyrek on paitsi käsikirjoittaja myös kotimaassaan tunnettu näyttelijä ja koomikko sekä Ranskassa pitkän työuran erilaisissa näyttelijärooleissa tehneen Francois Dyrekin poika.

Dyrek juniorin näytelmää on veivattu Ranskassa vuosia täysille katsomoille, ja sama ilmiö on toistunut jo Suomessa.

Vaimoni on toista maata kuuluu kotimaisten teattereiden vakiokalustoon.

Aiheesta. Reilun puolitoistatuntisen aikana katsomo nimittäin repeää.

Naurusta.

Ei olisi juuri herkullisempaa näytelmää voinut Keski-Uudenmaan teatteri KUT valita muutoin aika tavalla pimeään ja synkkenevään syksyyn.

Ranskalaisen Gilles Dyrekin Vaimoni on toista maata on todellakin näytelmänä toista maata.

Esitys tarjoaa riemukkaan ja rentouttavan vajaan kaksituntisen, jonka aikana, no, ei heitetä aivoja ehkä ihan narikkaan, mutta otetaan kuitenkin hyvin rennosti.

Vaimoni on toista maata lepää vahvasti suomentaja Reita Lounatvuoren näpeissä.

Lounatvuori on tuonut ranskalaistekstin niin taidokkaasti suomalaiseen nykyhetkeen ja ajatusmaailmaan, että harva osannee edes ajatella tarinan olevan vierasta alkuperää.

Tarinassa umpirakastunut ja häitä suunnitteleva Helena (Inka Kallén) ja Janne (Kalle Tahkolahti) kutsuvat Riston (Jari Vainionkukka) ja Veeran (Elina Varjomäki) kotiinsa syömään.

Risto on Jannen vanha opiskelukaveri, ja he haluavat muistella tovin menneitä.

Vierailu käynnistyy kireästi Riston ja Veeran matkalla esiintyneiden erimielisyyksien vuoksi. Kostoksi Veera heittäytyy Jannen ja Helenan luona tuppisuuksi, ja päättää karata heti, kun se on mahdollista.

Lipeämisestä ei tule kuitenkaan mitään, kiitos Jannen ja Helenan innokkaan palvelualttiuden. Veera jää vaivihkaa oman puhumattomuutensa vangiksi.

Ja kas kummaa, sehän solahtaa Veeran ylle kuin hansikas.

Pukahtamattomuudesta tulee illan aikana Veeralle rooli, joka ei irrota otettaan. Veera päättää ottaa tilanteesta vieraiden silmien alla kaiken irti, ihan noin niin kuin kirjaimellisesti, Koko Rahan edestä.

Hetken pistoksista käynnistynyt tilanne vie lopulta koko seurueen aika arvaamattomiin käänteisiin.

Kun oikein huono tuuri käy, arjesta voi tulla yhtä karnevaalia. Asiasta ei ihan niin tykkää Vaimoni on toista maata -näytelmässä Risto (Jari Vainionkukka). (Kuva: KUT)

Vaimoni on toista maata on nopeatempoinen, ja kaikki tapahtuu yhdessä paikassa: Jannen ja Helenan kodin olohuoneessa. Jokainen neljästä näyttelijästä ovat näyttämöllä lähes koko vajaan parin tuntisen ajan.

Veeran uppiniskaisuudesta kumpuavat, paikoin aika epätoivoisetkin tilanteet taipuvat näyttämöllä farssin puolelle, ja yleisö lähes ulvoo naurusta.

Varjomäki tekee huikean roolin "sujuvasti" venäjää puhuvana hanistanialaisena sekä Vainionkukka epätoivoisena ja tilanteita ahkerasti paikkaavana Ristona.

Siirappisista ja hösöttävistä hani-kultsu-rooleistaan suoriutuvat hyvin myös televisiosta tuttu Kallén ja Järvenpään teatterin puolella vahvasti vaikuttava Tahkolahti.

Vaikka hani-kultsu-pariskunnan siirappi valuu katsojan korvista, se kummalla tavalla kaikella ällötykselläänkin osuu ja uppoaa.

Annanko vai enkö anna. Perintöomaisuudesta kiistelevät Veera (Elina Varjomäki) ja Helena (Inka Kallén). (Kuva: KUT)

Vaimoni on toista maata -näytelmän vahvuus on riemun ja epäilemättä aika suuren vahingonilon takana kuplivassa laajemmassa teemassa. Sitä ei ole Seppo Halttusen ja Anna-Leena Sipilän yhteisohjauksessa kätketty naurun taakse.

Naurusta kostuneista silmistä huolimatta katsoja jää pohtimaan, olisiko vähempi sittenkin arjessa joskus enemmän? Häissä, rakkaudessa, ystävyysuhteissa, omistamisessa?

Riittäisikö pienempi määrä kaikkea koko elämässä?

Ehkä silloin onnikin löytäisi joskus perille asti.

Jos siis vaikka aloitettaisiin siitä, että ihan oltaisiin vain ja eleltäisiin hetki pingottamatta.

Mitäs sanot? Kelpaisiko sinulle?

Täytätkö tyhjiä hetkiäsi (siis silloin kun niitä on...) neulomalla, värittämällä kuvia tai vaikkapa suttaamalla paperille ympyrää samalla, kun mietit niitä näitä?

Jos aivotutkija, professori Minna Huotilaiselta kysytään, toimit aivan juuri niin kuin pitää ja kannattaa.

(Kuva: Pixabay)

Et-lehden tuoreessa haastattelussa  Huotilainen toteaa, että käsillä näprääminen sekä toistuva, ja kyllä myös yksitoikkoinen tekeminen vapauttaa kongnitiivisia - siis tiedolliseen havainnointiin liittyviä - resursseja.

Pää lepää ja ottaa näprätessä huilitauon.

Samanlaisen tauon arkeen sinulle tarjoaa myös neulekahvila Lentävän Lapasen sekä työyhteisö- ja elämäntaidonvalmennukseen erikoistuneen Masari Oy:n yhteistyönä lokakuun lopussa toteuttama WOW-neuleretriitti.

Omantunnonkysymys: luetko sinä kirjoja?

Jos luet, kuinka paljon?


Rouva Sanalle kirja on ylivoimainen käyttöliittymä. Kirjan - sen käteen sopivan, suorakaiteen muotoisen, kova- tai pehmeäkantisen - voittanutta ei yksinkertaisesti vain ole.

Sitä paitsi kirja on parasta unilääkettä.

Sana design ei sanana tarkoita sen kummempaa asiaa kuin muotoilua: jokin esineen, vaatteen tai asian muodon ja käytettävyyden suunnittelua.

Sanana designiin ei siis liity minkäänlaista luksusta vaan kuorrute tulee jostain muusta.

Käännettynä sama asia toisin päin: designin ei tarvitse maksaa tai olla kallista luksusta. Parhaimmillaan design usein onkin, kun se on kaikkien saavutettavissa.

Osa ihmisten tavallista arkea.



Tallinnan keskustassa Viru-hotellin yhteydessä sijaitsevassa Solo Sokos Hotel Estoriassa virolainen design on tuotu niin lähelle matkailijoita kuin se on mahdollista. Osaksi kokonaisvaltaista majoituskokemusta.

Ei ihme, että hotelli nousi tänä vuonna vain muutaman olemassaolovuotensa jälkeen TripAdvisorin Viron parhaiden hotellien viidennelle sijalle.

Muuan Rouva Sana on hieman päästään nyt sekaisin.

Jos näette tuossa sivupalkissa olevan kuvan näköisen rouvasen hortoilemassa kamera kädessä jossain keskellä keskisen Uudenmaan lehtipuualueita (joita on muuten vaatimattomankin empiirisen kokemuksen mukaan aika paljon) tai juosta jolkottamassa samaa lenkkiä kerta toisensa jälkeen, ohjatkaa hänet lempeästi, mutta määrätietoisin ottein oman kotinsa suuntaan.

Sillä tämä hurmaava auringon ja värikylläisyyden määrä on vain saanut hänet vahvaan syyshurmokseen.

Nyt, kun suurin pöly on ehtinyt laskeutua pienen bloggaajajoukon käynnistä Atrian broileritilalla ja sen ylle syntyneestä kohahduksesta, Rouva Sana kantaa kortensa kekoon keskusteluun.

En puutu itse aiheeseen vaan sen viereen.

(Kuva: Pixabay)

Kanojen elinolosuhteista nousi pienimuotoinen kiivas keskustelu viime viikon lopulla sen jälkeen, kun bloggaajat olivat julkaisseet juttunsa käynnistään broileritilalla.

Kyse oli ollut kaiketi perinteisestä sisältömarkkinointiyhteistyöstä: Atria oli pyytänyt valikoidun joukon bloggaajia broileritilalle kylään, ja bloggaajat olivat kirjoittaneet omat juttunsa rahakorvausta vastaan.

Ei siis mitään uutta blogirintamalla.

Jiihaa! Oikotie onneen on olemassa!

Nonni, eipäs sitä lähdetykään täältä blogin puolelta viikonlopun viettoon ihan vielä.

Kun arki potkii päähän, ja eläminen aiheuttaa muutoinkin enemmän sydämentykytyksiä kuin normiarjessa olisi tarpeen, monen tekee mieli kääntyä erilaisten self help -teosten puoleen.

Semminkin, kun niitä on meille nykyään tarjolla hyllykilometreittäin.

Totta kai!

Mikä onkaan onnellisempaa kuin bongata kirjan kautta omasta arjestaan yhtäläisyyksiä jonkin gurun kanssa ja kuulla, miten hän on omat ongelmansa ja elämänsä ratkaissut.

Parisen viikkoa sitten vietetyn Yrittäjän päivän jälkimainingeissa Rouva Sanan ystävä huohahti, että rohkenisiko hänkin vielä joskus.

Siis yrittäjäksi.

Uskaltaisiko sitä vaiko eikö uskaltaisi?

Ystäväni on tukevasti kiinni palkkatyössä, mutta yrittäjyys kiinnostaisi. Hän on tehnyt tulevalle yritykselleen liiketoimintasuunnelman, tukun erilaisia laskemia, suunnitellut palveluvalikoimaansa, hahmotellut yrityksen nettisivut ja verkostoitunutkin jo.

Että siis uskaltaisiko?



Rouva Sana vastasi, että hyppää pää edellä kylmään veteen vain.

Sillä mitä hän menettäisi. Korkeintaan yhden (henkisesti) rikkaan kokemuksen - ja no joo, pahimmillaan ehkä myös hieman rahaa.

Mutta vaikka kaikki menisi pieleen, uskomatonta, mutta totta - keski-ikäisilläkin ovi entiseen on aina olemassa: palkkatöihin palkataan nimittäin edelleen joskus jopa yrittäjiäkin...

Bridget Jones on 2000-luvun kolkyt ja risat -naisten ikoni.

Kuningatar ja comedy queen.

Roolimalli, joka on koko 2000-luvun alkupuolen muistuttanut maailman naisia, että vaikka elämä kaataa suurella saavilla sontaa niskaan, ei muuta kuin korkkarit jalkaan vain ja menoksi.

(Kuva: Filmikamari/Finnkino)

Jonesin haihattelu miesten perään, ikuinen huoli naimisiin pääsystä, jatkuva taistelu liikakilojen kanssa sekä muutoinkin lievästi sekoileva elämäntyyli on piirtynyt syvälle nyt jo keski-ikäistyneiden naisten mielikuvia ja tuntoja.

Niin syvälle, että ainakin Rouva Sanaa alkoi jo ihan hirvittää. Ettäkö Bridget Jonesille suotaisiin kaikkien näiden vuosien ja sekoilujen jälkeen vauva?

Yhtäkkiä, 12 vuotta viimeisen elokuvan jälkeen. Mitä siitä nyt oikein tulee? Ehkä ikoni olisi pitänyt jättää rauhaan, ja antaa meidän pitää mielikuvamme kolmikymppisestä Bridgetistä?

Designiin lyödään helposti elitistinen leima. Design on silti muutakin kuin kalliita luksustuotteita.

Se, jos jokin, kävi hyvin selville virolaista huippudesignia esittelevässä Tallinn Design Festival -tapahtumassa viime viikonloppuna.


Ei ihme, että designtapahtuman teemana oli tänä vuonna Redefining Design: designin uudelleenmäärittely.

Kun rouva ehtii tiettyyn ikään, tuntuu joka kerta yhtä hyvälle tulla myönteisellä tavalla yllätetyksi.

Nyt tällaisen yllätyksen Rouva Sanalle tarjoaa Keski-Uudenmaan teatteri KUT perusohjelmistostaan poikkeavalla runokonsertillaan Karhu ja Hallatar.

Keski-Uudenmaan teatterin Karhu ja Hallatar -runokonsertti perustuu keravalaisen nuoren Henri Tissarin runoihin. (Kuva: KUT)

Kuttilaisia tuntevana osasin toki jo ounastella, että lavalla nähtävät näyttelijätyypit tekevät myös hyvää musaa, mutta hei ne tekstit!

Olisin väittänyt, että lyrikoiden taustalta löytyy jokin harmaahapsinen keravalainen Henri, joka on kirjoittanut viimeiset 80 vuotta ja pohdiskellut maailmanmenoa itsekseen omissa runoissaan.

Vaan kattia kanssa.

Runoesityksen sanoitusten taustalta löytyvä Henri Tissari on vasta hädintuskin parikymppinen keravalaisnuori, jonka tarinat ovat elämää suurempia analyysejä luonnosta, arjesta ja rakkaudesta.

Kun bongaa toistuvasti valkoisen höyhenen tai sulan ympäriltään, mitä se tarkoittaa?

Onko valkoiselle höyhenelle olemassa merkitystä?


Rouva Sanan on ympäröinyt viimeisen parin viikon aikana höyhentulva. Törmään, olen astua tai ylleni leijailee yhtäkkiä - etukäteen ajattelematta ja miettimättä - toistuvasti valkoisia höyheniä.

Aina yksi kerrallaan.

Tämän päiväinen Rouva Sanan postaus ei ole maksettu bloggaus, ei kaupallinen yhteistyö minkään valtakunnan tahon kanssa, eikä epäsuora mainoskaan.

Mutta minkäs tällainen keski-ikäinen, lukemisesta ja kirjoittamisesta kiinnostunut rouvashenkilö tekee, kun hän törmää (toistamiseen) sellaiseen aikakauslehteen, että sen sisältöä on pakko alleviivata.


Juu-u. Luit ihan oikein.

Alleviivata.

Seuraavista asioista ehkä osan olet osannut ounastella ja lukea rivien välistä, mutta ihan kaikkea et varmastikaan ole tiennyt.



Eli 10 faktaa Rouva Sanasta.

Ei ajan ystäväksi ja parhaaksi kaveriksi houkutteleminen helppoa ole.

Siksi moni meistä työn ja perheen yhteensovittajista uupuu väsytystaistelun alle. On helpompi nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa.

Ota sitten kaikki, samperi. Vie viimeisetkin minuutit, niitähän sinä hamuat kerran kuitenkin. Minä laahustan täällä perässä. 

Tulen, tulen joo, kun ehdin.

Käsityöt raunhoittavat tutkitusti mieltä ja lisäävät hyvinvointia. Lisäksi ne auttavat keskittymään.

Kuulostaako tutulle? Oma elämä menee jossain kaukana edellä? Ohjaksissa on aina joku muu?

Yhteistä kaikessa oli ainakin sille joukolle, joka saapui eilen keskiviikkona neulekahvila Lentävään Lapaseen Järvenpäähän ottamaan selvää, miten kiireen ja ajan voisi kesyttää.

Ja miten siitä saisi itselleen ystävän.

Alussa oli tekstinkäsittelyohjelma, hyllymetreittäin tietosanakirjoja ja erilaista kirjallista lähdeaineistoa, ja se nostalginen lankapuhelin.

Alussa oli sana.

Ja sen jälkeen tuli toinen sana, ja sanoista muodostui vähitellen tarinoita.

Samoista aineksista sai aikanaan alkunsa myös Rouva Sana: sanoista ja tarinoista.

Olen kirjoittanut tarinoita aina; tiennyt, että sanoilla on ollut kautta ihmishistorian voimaa ja merkitystä.



Nyt tätä sanojen mahtia on mahdollisuus ammentaa myös Sisältötoimisto Rouva Sanan uutiskirjeistä.

Rouva Sanan hyvän ystävän Facebook-seinä täyttyi viime viikolla tsemppi- ja rohkaisuviesteistä.

"Heiii, koita jaksaa!" 

"Nyt sun pitää kyllä rauhoittua ja ottaa omaa aikaa. Eihän tosta tule mitään." 

"Kohta sun temppelisi ei kuule enää kestä!"

Tsemppaajat tiesivät hetkessä, mistä oli kysymys, ja kiireen painamaa ystävääni oli helppo kompata.

Niin, kukapa meistä keski-ikäisistä, työntekijän ja vanhemman roolin yhdistävistä arjen sankareista ei tunnistaisi, mistä ystäväni kohdalla oli kysymys. Arki on kesän jälkeen alkanut kirjaimellisesti rysähtämällä.

On työ ja hitaasti matelevat, usein kohtuuttoman pitkät työmatkat. On omat ja muiden harrastukset, lasten koulu ja kaikenlaiset kuskaamiset (tästä on muuten tehty mainio Bad moms -elokuva, lue siitä lisää täältä).

On koti, piha, mökki, puutarha, koira ja parhaimmassa tapauksessa vielä huolehtimista tarvitsevat isovanhemmat - tai jo lastenlapset.

Ei ihme, että kroppa huutaa jo elokuussa vain vajaa kuukausi kesäloman jälkeen, että hiljennä pliis vähän tahtia.

Ajan pitäisi olla ystäväsi - ei vihollisesi. (Kuva: Pixabay)

Vielä kun siellä töissä ei kahdeksan tunnin työpäivän aikana selviä yhtään helpommalla. Aivan sama, mihin sitä ahterinsa laskee: aina ja kaikkialla sama rumba.

Miten tätä kiireen kerää voi keriä enää auki?

Sairastuvan parhaimpia puolia (mikä paradoksi) on, että silloin on mahdollisuus tehdä sellaisia asioita, joille ei muuten arjessa ole aikaa tarpeeksi.

Kuten lukea loputtomasti ja katsoa elokuvia.

Sairastuvan ansiosta Rouva Sana teki taannoin tuttavuutta parisen vuotta sitten ensi-iltansa saaneen, ruotsalaisen Anna Odellin kohuelokuvan Luokkajuhlan kanssa.

(Kuva: Cinema Mondo)

Oletko sinä nähnyt sen jo? Jos et, suosittelen lämpimästi.

Mutta huom! huom! huom! Luokkajuhla on kaikkea muuta kuin hyvänmielen elokuva.

Sen jälkeen ei hetkeen naurata.

No nyt on kyllä todella, todella upeeta!

Meitä naispuolisia elokuvan katsojia ihan hellitään alkusyksyn aikana.

Ensin leffateattereihin saapui Bad moms (josta löydät tarinaa edelleen täältä), ja eilen keskiviikkona ensi-iltansa sai huikea, kulttitv-sarjaan perustuva Todella upeeta - Absolutely Fabulous.

Tai kotoisasti ihan Ab Fab vaan.

Yllä oleva kuva: Kun asenne on oikea, ei muuta tarvitakaan. Edina (Jennifer Saunders) ja Patsy (Joanna Lumley) sen tietävät. (Kuva: SF Studios)

Kun listaan lisätään vielä kuukauden kuluttua ensi-iltaan saapuva, Ab Fabin lailla lähes yhtä suursuosioon taipunut Bridget Jones ja hänen päiväkirjansa, ja nyt Bridget Jones´s Baby, on ainakin äitikatsojen leffasyksystartti aika tavalla jees.

Niin, kukapa keski-ikäisistä rouvashenkilöistä - ja monista miehistäkään - ei muistaisi 90-luvulta suoranaiseen kulttimaineeseen Suomessakin noussutta Absolutely Fabulous - Todella upeeta -tv-sarjaa.

Eihän Edinaa ja Patsya voi todellakaan noin vain unohtaa!

Uunituore leffa osoittaa, että vaikka vuosikymmenet ovat vierineet, Ed ja Pat, voi maar, he vain pysyvät. Mikään ei ole muuttunut.

Tai no, paitsi että kasvot ja hiukan muutkin ulkoiset puitteet ovat saattaneet saada ihan pienesti uutta ilmettä; ainakin rouvien itsensä mielestä.

Todella upeeta -elokuvaa on ehditty jo jonkin verran arvosteluissa moittia. Se, mikä toimii erinomaisesti tilannekomediaan perustuvassa tv-sarjassa, ei välttämättä toimi pitkässä elokuvassa.

Ensi-iltansa saanut Todella upeeta todistaa kaiken tuon. Aivan kuten Bad moms, rehellisesti sanoen Todella upeetakaan ei päädy tämän rouvan top5-suosikkielokuvien listalle (ja loppujahan ei siis listatakaan...).

Ab Fabin juoni on liian tylsä, ja tapahtumat aika ajoin liian ilmeisiä ja hidastempoisia, että jaksaisin syttyä niille koko elokuvan vajaan parituntisen ajan.

Mutta hei, mitä siitä! So what!

Niin kuin Bad momsilla oli ansionsa ihan muualla, niin ne ovat totta vie myös Ab Fabilla.

Todella upeeta -elokuvassa tärkeintä on Edinan ja Patsyn asenne. Siis ASENNE, hyvät naiset ja herrat.

Ed ja Pat ovat naisrautaa.

He tekevät yhä seitsenkymppisinä juuri sitä, mitä he itse haluavat, antavat piupaut muiden mielipiteille, yleisille normeille ja asenteille, ja vielä nauravat aina, aina ja aina itselleen räkäiset naurut päälle.

Ja siitä, jos jostain, tämä rouva niin tykkää! Rok rok.

Elämää a´la Ab Fab. (Kuva: SF Studios)

Helsingin Sanomat avasi ja analysoi hienosti viikko sitten Todella upeeta -tv-sarjan uraauurtava työtä. Jos et ole vielä lukenut artikkelia, löydät sen edelleen täältä.

Jutussa haastateltu median ja viestinnän tutkimuksen professori Kaarina Nikunen - Todella upeeta -fani muuten hänkin - kiteyttää hyvin, kuinka tv-sarja rikkoi aikanaan oivalla tavalla monia naiseuteen liitettyjä kliseitä ja tabuja.

Yhtäkkiä nainen ja äiti sai juoda, kiroilla, sauhutella ja puhua ihan niin kuin mies. Naisen oli lupa olla muutakin kuin kauniisti käyttäytyvä roolimalli ja kodin hengetär.

Todella upeeta -elokuvan juoni on lyhykäisyydessään seuraava:

Edina Monsoonilla (Jennifer Saunders) ja Patsy Stonella (Joanna Lumley) on ongelma. Tai oikeastaan kaksi ongelmaa. Heiltä on loppunut rahat, eikä heillä ole työpaikkaakaan.

Työtä metsästäessään Edina tulee vahingossa pudottaneeksi malli Kate Mossin (ihan sen oikean) mereen, ja Moss katoaa.

Edina saa syytteen murhasta. Tai taposta. Tai joka tapauksesta jostain, joka jonka taakka on raskas kantaa, ja Edina pakenee ystävänsä Patsyn avustuksella ulkomaille.

Vaan kuinkas sitten käykään? Loppu on kuin sekoitus kevyttä James Bondia ja Mr. Beania, kunnes kaikki selviää.

Edin ja Patin luksuksen täyteinen elämä on pelastettu. Huh.

Patsy ja Edina ihan coolisti tässä näin. (Kuva: SF Studios)

Varsinkin elokuvan ensimmäinen puolituntinen on loistavaa kamaa. Sen aikana seikkaillaan 90-luvulta tutussa tv-sarjan hengessä, ja siksi sen hyvin ilmeinen ja päälleliimattukin, tuttu kohellus jaksaa kaikesta huolimatta naurattaa.

Jopa niin, että Rouva Sanalta on tulla naurun vuoksi pissat housuun - tai Edinaa mukaellen: lantionpohja valahtaa vähintään elokuvateatterin penkkiin.

Ja kukapa meistä keski-ikäisistä naisista ei kaipaisi Edinan tai Patsyn kaltaista sydänystävää?

Kun naiskaksikko saapuu aamun varhaisina tunteina iloluontoisista bileistä, herää tuhruiset meikit naamaallaan vain parin tunnin yöunien jälkeen lähteäkseen allekirjoittamaan Edinan kirjan kustannussopimusta, Edina huokailee peilin edessä omaa ulkonäköään: hän sanoo olevansa sivusta lähes leveämpi kuin edestä.

Ja mitä tekee Patsy?

Hän sanoo, että kuka nainen sitä nyt peiliä tarvitsee, ei kukaan, silloin, kun on hyviä ystäviä. Hyvä ystävä kertoo rehellisesti, miltä toinen näyttää.

Ja kummatkinhan näyttävät tuona pahanmakuisen ja -hajuisenkin aamun hetkenä tietysti so absolutely fabulous.

Todella upeeta - Absolutely Fabulous - elokuvaa esitetään 

elokuvateattereissa ympäri Suomen.