Tänään seuraa tunnustus.

Tässä hommassa on suuri ilo tutustua, verkostoitua ja myös päästä uimaan pintaa syvemmälle uusien ja erilaisten kollegojen blogeihin. Upea ja mahtava asia, josta nautin.

Asialla on myös kääntöpuolensa.

Rouva Sana on ajoittain kovinkin kateellinen ja juu-u, ehkä jopa mustasukkainenkin bloggaajakollegoilleen, jotka julkaisevat viikottain itsestään freessejä, kauniita ja hekumoivia kuvia.

Niin, siis nimenomaan itsestään.

He poseeraavat kauniissa (uusissa) vaatteissa, ovat aina virkeän ja raikkaan näköisiä ja antavat itsestään rennon vaikutelman. He ovat niin cool.

(No joo, tiedän kyllä mitä kaikkea nuo kuvat vaativat, mutta hei silti.)

Ei onnistu tältä rouvalta. Ei sitten niin millään.

Kotoa löytyy arsenaali tyyppejä, joiden mielestä itsensä - tai bloggaavan perheen äidin - kuvaaminen milloin missäkin niemen notkelmassa uudet asusteet päällä on maailman omituisinta puuhaa.

Eipä sillä, rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei tämä rouvasäiti kovin luontevasti sellaisissa kuvissa osaisi ollakaan: uudet tai vanhat vaatteet päällä.

Ja se niiden selfieiden ottaminen vasta tuskaisaa sitten onkin.

Suurimmalle osalle bloggaajia selfiet ovat rutiini. Kuvia sipaistaan ohimennen sieltä ja täältä. Joillekin ne ovat suoranaista taidetta: huikean kauniita kuvia.

Rouva Sanalle selfiearki on tätä:

Rouva Sanan otsa (ja saksalainen roska-auto ja no, aika paljon muutakin ylimääräistä)
Brandenburgin portin edessä Berliinissä.
Julkaise tämä sitten Instagramissa - tai blogissa.

Niin, että ei tämä bloggaaminen ja siihen liittyvien selfiekuvien ottaminen aina kovin helppoa ole.

Osuvimmillaankin selfieistä voi tulla tällaisia:



Ehkä tämä on sitten sitä taidetta, kun sitä katselee oikein silmin.