Tää menee sulle ja sulle ja sulle: jokaiselle +/- 15-vuotiaalle ja sen perheelle

(mukaelma Kuningasidean kappaleesta: Enemmän duuoo kuin sooloo)

”Ei sinä iltana pitänyt käydä niin. Sen piti olla ihan tavallinen perjantai-ilta. Niin ku yleensä.

Tai no, jos oon ihan rehellinen, hiukan parempi. Ilmassa oli odotuksen tunnelmaa. Sää oli samanlainen kuin tänään: aurinkoinen ja lämmin, vaikka oli jo syksy.

Meitä oli tarkoitus olla hetken kuluttua koolla tavanomaista suurempi joukko. Meidän piti tehdä jotain kivaa. Jotain, joka särkisi uneliaan pikkukylän tunnelman.

Juuri sen sellaisen, josta Jukka Poika laulaa Älä tyri nyt –biisissä: Pystymetsää ja laakeeta peltoo, maisema herättää jumalanpelkoo. Täällä taivas roikkuu uhkaavana päittemme yllä.

Sillä millaisena muuna 15-vuotias voi pitää pienen maalaiskunnan vielä pienempää maalaiskylää, kyllähän sä tiedät. Jukka Pojan sanoin: se mesta ei ollut meidän kokonen. Tunnelman särkemistä, sitä mä ja mun ystäväjoukko kaivattiin.

Sitä ennen mä, ja sanotaan tässä tarinassa, Vikku päätettiin lähteä liikenteeseen. Se tarkoitti mopoilemista. Vikku ajoi ja mä istuin kyydissä. Aina. Koska me oltiin parhaat ystävät.

Ei se risteys meille mikään vieras ollu. Me oltiin ajettu siitä satoja kertoja. Koskaan ei mistään ollu tullu ketään. Miksi olis, mehän asuttiin pienessä tuppukylässä, jossa päivän vilkkain hetki oli, kun postiauto ajoi raitin halki.

Kyllä me liikennesäännöt muistettiin - niin, vaikka tiedettiinkin, että toista ei saisi kyysätä mopolla ja ei ilman kypärää ei nyt ainakaan.

Väistää ja katsoa piti. Ja niin me katsottiinkin. Eka oikealle, sitte vasemmalle ja taas oik... No, sitte se sillä kertaa rysähti. Jostain tuli auto ja se ajoi risteyksessä meidän päälle.

Mun eka muistikuva oli, kun mä heräsin keskellä tietä. Mä tunsin, että mun korvasta valui jotain. Kipu koko kropassa oli tähtitieteellinen. En pystynyt liikkumaan.

Nostin päätä ja huomasin, että Vikku makasi kaukana, keskellä tietä sekin. Ajattelin, että mun täytyy huutaa sille: kysyä, miten sille kävi. Sitte mä tajusin, että ei mun kannata. Ei se kuitenkaan kuule.

Sillä oli kypärä päässä. Mulla ei.

Pian paikalle tuli ohikulkijoita. Joku yritti auttaa meitä, toinen hälytti ambulanssin, ja kolmas lähti hakemaan meidän vanhempia. Mietin, että toivottavasti isä ja äiti eivät suutu. Tästä ei ollu koskaan sovittu. Päinvastoin.

Oikeastaan, jos ihan tarkkaan muistelen, isä oli kieltänyt mua ajamasta mopolla. Mutta mä en ollu totellu. Mä olin pitänyt isää tyyppinä, joka ei tiedä mistään mitään.

Mä muistan vieläkin aika ajoin ambulanssin äänen kuullessani, miltä matka Töölön sairaalaan piipaat päällä tuntui. Jos multa kysytään, oisin voinu olla tuona hetkenä muuallakin. Mun uudet farkutkin oli riekaleina, asfaltin ja ambulanssihenkilökunnan auki repimät. Ne niistä sitte.

Isä ja äiti tulivat sairaalaan.Ne yritti hymyillä mulle ja mä hymyilin takaisin, vaikka olo oli kuin jyrän alle jääneellä. ”Ei hätää porukat, ehkä maanantaina ei mennä ihan vielä kouluun, mutta muuten kaikki on ookoo”, halusin sanoa, mutta suu ei juuri silloin sanoja totellut.

Eihän mikään lopulta ookoo ollu. Mä esitin vaan.

Mä olin sairaalassa lopulta reilun kuukauden. Kun mä kotiuduin, mulla oli yhä kävelysauva ja ulkoinen rautatuki kädessä. Kouluun pääsin noin kahden kuukauden kuluttua tapahtuneesta, mutta kuntouttaminen ja tervehtyminen kesti ainakin vuoden.

Ystävälleni Vikelle ei käynyt yhtä hyvin. Mun tärkein ohjelmanumero sairaalassa oli, kun mä kävin katsomassa sitä teho-osastolla.Vikke ei puhunu mulle mitään. Se oli monta viikkoa tajuttomana. Kun se heräs, se ei ollu enää sama. Sen hymy oli hävinny jonnekin.

Jo silloin mietin, että tasan ei käy elämässä onnenlahjat.

No, miks mä kerron tän kaikki?

Siks, että mä näin viime viikolla Järvenpään keskustassa mopolla kaatuneen tytön. Se oli loukannu itsensä ja ambulanssia odotellessa poliisit auttoivat sitä. Se makas maassa omituisessa sykkyrässä, kypärän alta pilkotti pitkät hiukset ja mopo oli tiellä kaatuneena.

Tyttö näytti ihan multa. Tai siis mä kuvittelen, et mä olin oman kolarin aikaan ihan saman näkönen. Mulle tuli tosi surullinen olo.

----

Ja siksi, että edellä kertomasta onnettomuudestani tulee tänään illalla kuluneeksi tasan 30 vuotta. Muistan tapahtumat yhä hyvin, tietoisen hyvin.

Tänään olen myös vanhempi. Olen huolissani omista ja muiden lapsista yhtä paljon kuin omat vanhempani olivat aikanaan huolissaan – siis ne samat, jotka eivät ymmärtäneet mistään mitään.

Tietokirjailija Kaija Maria Junkkari totesi viime viikolla televisiossa, kuinka elämä on suora lähetys. Se on hienosti sanottu.

Elämästä pitää nauttia ja tehdä mukavia asioita, mutta maailma on muuttunut. Edes oma silloinen tuppukotikyläni ei ole enää yhtä hiljainen ja autio kuin kolme vuosikymmentä sitten, Keski-Uudestamaasta puhumattakaan.

Pitää elää ja olla rohkea, mutta ei tyhmänrohkea. Ei edes silloin, kun on ”Taas perinteinen perjantai-ilta, rallit äänet kaikuu kaupungilta. Frendi kysyy sua mukaan säätämään…” niin kuin Jukka Poika laulaa.

Sillä kaikille nuorille ei käy yhtä hyvin kuin minulle. Elämää on edessä myös mopokauden jälkeenkin.

Uskothan?